Kahden päivän taisto

Vanhimman pojan huoneesta tulee räpsittyä kuvia melkoisen harvoin. Sisustus on mitä on, mieletön määrä toisiinsa sotkeutuneita sähköjohtoja, aku ankkoja pitkin ja poikin, ja aina joku kone päällä hurisemassa. Ei niitä kukaan kameralle halua.

Silloin kaksi vuotta sitten kun poika muutti tyttären entiseen huoneeseen, emme me vanhemmat suostuneet tapetin vaihtoon vaikka se onkin ehkä liian tyttömäinen. Siihen suostuin, että lilat pellavaverhot saa lähteä. Tilapäisesti ikkunaan laitettiin vanhat voileeverhot, vaaleansiniset ja minun mielestä ihan kamalat. Verhot olivat  90-luvulla silloisessa olohuoneessamme puhvikapan kaverina.

Viimeksi käydessäni Ikeassa ostin ison pätkän valkoista pellavakangasta jotta teen pojalle uudet verhot. Valkoinen väri olisi varmasti ok. Lauantaina aloin silittämään jo aiemmin kutistuspesemääni kangasta ja miettimään miten verhot olisi helpointa tehdä.

Siinä sitten mittanauhan kanssa tein sivukäännökset millin tarkkaan, silitin ja siirryin yläkäännökseen. Taas silitys ennen alakäänteen mittausta. Sitä kun aloin mitata niin oli päästä iso itku. Minä tyhmä olin mitannut väärin verhon pituuden ja 2,5 metrin pätkä olikin vain 2 metriä. Teki kuulkaa mieli hakata päätä seinään ja pahasti.

Sitten otettiin käyttöön suunnitelma B. Pitsiä näihin ei pitänyt tulla missään tapauksessa, mutta jatkopalan kohta oli peitettävä jollain konstilla. Siinä kohtaa oli pitsi ainut mitä keksin ja mitä kaapista löytyi.

 Eikä kuulkaas tässäkään kaikki mennyt niin kuin Strömsössä. Tuo jatkopalan pellava on pesty eri pesussa kuin varsinaiset verhot. Enkä todellakaan tiedä miten olen muka pessyt ne niin erilailla, että jatkopalan pellava on nyt puhtaan valkoista, ja varsinainen verho luonnonvalkoista. Argh! Mutta onneksi ei erotu niin pahasti kun verhot ovat paikoillaan. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Ikean pellavan laatu on laskenut kuin lehmänhäntä kun vertaan näitä verhoja muutama vuosi sitten Ikean pellavasta ommeltuihin tuvan verhoihin.

 Ja eikä siinä vielä kaikki. Sain ensimmäisen verhon ommeltua ja aloin ripustamaan paikoilleen. Ihan kiva muuten, mutta lattialla on parikymmentä senttiä liikaa verhoa. Olin mitannut taas väärin ja tehnyt verhosta liian pitkän. Siinä sitten purin, silitin ja ompelin taas kerran vaikka teki mieli heittää verhot mäkeen ja ripustaa siniset voileet takaisin. Ihme ja kumma oli, että toinen verho onnistui yhdellä kertaa.

 Nyt verhot ovat paikoillaan ja minun puolesta saavat olla ikkunassa niin kauan kuin tämä talo on pystyssä. Uusia en enää ompele, piste. Mutta verhotampeiksi oli ihan pakko kokeilla äitini virkkaamia pyyhepitsejä jotka olen purkanut vanhasta ja muuten käyttökelvottomasta pyyhkeestä talteen.

 Jos peräkammarin asukas olisi tyttö, ei tampeiksi olisi muuta vaihtoehtoa kuin nämä pyyhepitsit. Aivan mielettömän ihanat, ja juuri samaa lilaa kuin tapetin hennompi lila. Mutta ei näitä saanut jättää...

...kun viimeinen niitti verho-ompelun arkkuuni oli se, että oli nämä verhot miten päin vaan, on ne pojan mielestä tyttöjen verhot. Että se siitä sisustamisesta.
Mutta voileita en takaisin laita!