Kuka sammutti valot?

Olin kuunnellut ihan liian pitkään ihmisten hehkutusta Cheekin jäähyväiskonsertista Lahden mäkimontussa. Lopullisen päätöksen niittasi ystävältä saatu tieto lippujen saatavuudesta. Pakko päästä olemaan osa Cheekin uran päättäjäisiä. Laitoin tyttären asialle eikä mennyt kuin 15 minuuttia niin meillä oli samaiselle illalle liput Valot sammuu-konserttiin. Mies oli navetan kattoa tarkistamassa kun kävin ilmoittamassa, että nyt tuli lähtö, saatiin liput. Tunti sen jälkeen oltiin jo paikan päällä. Eikä kaduttanut tapojen vastainen äkkilähtö.

 Kuvia en kummoisia saanut, mukana ei ollut kuin kännykkä. Artisti osaa shown tekemisen ja antoi kyllä yleisölle kaikkensa.

 Ja tuo mäkimontussa oleminen näin syntyperäisenä lahtelaisena, siinä oli jotain.  Meillä oli liput A-katsomoon, jäimme suosiolla reunaan ettemme jää tosifanien jalkoihin. Kotiin lähtiessä valinta osoittautui hyväksi, pääsimme sukkelaan alueelta pois kymmenien tuhansien ihmisten ollessa vielä selän takan poistumassa. Jos konserttiin tekee mieli niin voisin kuvitella että netistä löytyy lippuja tällekin illalle.

Cheek sammutti valot mäkimontusta ja artistiuraltaan muta sitä en tiedä kuka sammutti valot allekirjoittanen päästä tänään Mustilan arboretumin taimipäivässä. Ihan vaan katsomaan piti mennä, kotiin tulin kahden täpötäyden taimikassin kanssa. Niistä huomenna lisää kunhan uskalla kurkistaa kasseihin, että mitä tulikaan hankittua.

Kiitos

Avoimet Puutarhat on tältä vuodelta ohi. Iso kiitos kaikille meillä vierailleille ihmisille. Reilu 70 vierasta, ihania kommentteja, kannustusta ja kehuja. Olin niistä kaikista erittäin otettu.

Yhtään kuvaa en eilen ottanut. Tapahtuman jälkeen oli tarkoitus napsia muutama kuva mutta tulikin kiire lähteä pojan rippileirin vanhempainiltaan. Ja sieltä palattuani olin valmista kauraa unille. Joten kuvat on aiemmin tällä viikolla otettuja.

 Myskimalvaan minulla on kaksijakoinen suhde. Tykkään sen kukista mutta en kasvutavasta joka on lakoava. Kun arboretumin perenna-alue menee uusiksi pitää tälle miettiä parempi paikka missä ei kaatuilisi niin pahasti.

 Valkoinen ukonhattu vetelee viimeisiään. Vaaleanpunainen tuskin kukkii tänä vuonna siirtämisen takia. Eilen kävi hauskasti kun tuli kahden vieraan kanssa puhetta ukonhatuista, lopuksi lähti kukkapenkistä kaksi vaaleanpunaisen ukonhatun taimea heidän matkaansa. Sitä kun oli etsitty ja nyt löytyi. Harmitti, että kaikki pihan ukonhatut eivät olleet vielä kukassa, vain valkoinen ja yksi tavallinen sininen. Kirjoukonhattu on nupuilla.

 Syysyrikkää on hankala kuvata. Siihen on tulossa valtava määrä kukkia, enemmän kuin koskaan. Tumma versio on kärsinyt kuivuudesta ja yhden valkoisen taisin sille menettää. Yhden siirsin paremmalle paikalle ja se on toistaiseksi hengissä.

 Lehtolaukkaa olen istuttanut puutarhassa useampaankin kohtaan. Se on kiitollinen kukkija ja viihtyy monenlaisessa paikassa, suosittelen laittamaan.

Rohtovirmajuuri on pysynyt minulla hyvin kurissa. Katkon siitä kukkavarret kukkimisen jälkeen pois. Penkkiä kitkiessä on helppo kiskaista maarönsyt pois sillä tällä on yllättävän pinnassa kulkeva uusi kasvu.

Tämänkin viikon sunnuntai on ohjelmaa täynnä sillä silloin juhlimme keskimmäisen pojan konfirmaatiota. Niinpä täällä arvon aloitanko suursiivouksen salista vai isännän huoneesta. Taidan päätyä jälkimmäiseen ja siivota salin vasta huomenna. Sadepäivät tulivat nyt kuin tilauksesta vaikka silloin ei saakkaan siivouspyykkiä kuivattua pihalla.

Pentupläjäys

Tänään harjoittelin pentujen kanssa potrettikuvien ottamista. Muutama ihan kelvollinen otos mutta ehkä huomenna kuvaillaan lisää. Kaikista pennuista en saanut ns. yksityiskuvaa sitten millään. Ketä väsytti tai kellä oli liikaa vauhtia. Tässä tämän päivän antia:

 Tätä se kuvaaminen on. Muut ihan hiljaa vaan yksi keskellä haukottelee.

 Ja kun kaikkien asento hyvä ja ovat liikkumatta niin tietysti kamera liikahtaa. Joululahjaksi toivon uutta kameraa.

 Neiti Nuppu, pentueen selkeästi rauhallisin jäsen. Ei arka eikä ujo mutta selvästikin tarkkailevainen luonne.

 Tämä musta on vienyt kaikkien sydämen. Ihan mieletön kehrääjä joka pitää silittelystä. Sohvalla maatessaan kääntää massun esiin ja oikein nauttii kun rapsuttaa. Mustan jota kutsumme Muruksi ulkonäkö tai oikeammin vartalon malli on vähän erilainen kuin muilla. On enemmän tanakka ja kasvot leveämmät. Taitaa tulla isäänsä.

 Punainen pentu on tällä kertaa saanut kokopunaisen turkin. Vaaleaa kermaa ja upea tumma marmorikuvio selässä. Ja se yhdistettynä mitä ihmisystävällisempään luonteeseen jota kuvitella saattaa.

 Hertasta on tulossa melkoinen hiirikissa. Ihan uskomattomat refleksit ja saalistusvaistot. Toivottavasti uudessa kodissa on mahdollisuus näitä taitoja käyttää. Hertta on malliltaan siroin pentu, tulee ihan selkästi Almaan, emoonsa.

Mustavalkoista kutsumme työnimellä Jessi. Jessi päätettiin jättää meille, edellisestä mustavalkoisesta kissastamme on pitkän pitkä aika. Ja koska Jessin luonne on hyvä kuten muillakin pennuilla ja saalistusvaistoja löytyy niin uuden hiirenmetsästäjän virka on siltä osin täytetty.

Loppu ja alku

Blogini on ollut pari viimeistä vuotta osa Indiedays-yhteisöä. Yhteisö on uudistumassa ja samalla päätin että jatkossa blogini on itsenäinen blogi. Teille lukijoille muutos ei sen kummoisempi ole kuin että mainoksia ei bannerissa enää tule näkymään. Blogin sisältö ja tyyli jatkuu kuten ennenkin.

Vaikka otsikossa lukee loppu ja alku niin en osaa sanoa onko tämä alku johonkin uuteen, voi olla sillä koskaan ei tiedä mitä elämä tuo eteensä. Tämä on ollut muutenkin elämässäni jonkinlainen muutosten vuosi.

 Puutarhassa taas muutoksia ei pahemmin ole. Joitain pieniä kuten ensimmäinen kukkaan asti päässyt päivänhattu. Saapa nähdä mitä tämä tykkää talvesta, mukava kun kuitenkin oli ilonani edes yhden kauden.

 Arovuokot ovat aloittaneet kesän toisen kukinnan. Tässä on kukka josta tykkään valtavan paljon. Herkän kaunis ja kestävä mutta osaa olla myös oikukas eikä aina suostu kasvamaan siellä missä minä haluan.

Näistä sohvanvaltaajista on tulossa ihan oma postaus kunhan saan otettua karvapalleroista kunnon kuvat. Tämä on nopeasti kännykällä iltahämärässä napsaistu kuva. Viikonlopulle olen suunnitellut pentujen potretti-kuvausta. Ei mikään helppo juttu että saa viisi pentua poseeraamaan liikkumatta yhtä aikaa kameralle.

Nyt ymmärrän mikä verhoilutyössä maksaa

Verhoilukurssia on käyty muutama kerta. Olen tykännyt kurssista ihan mielettömästi. Hyvä porukka, kärsivällinen opettaja ja tilaisuus oppia jotain ihan uutta. Olen tuolini kanssa ihan alussa mutta tarvikeostoksille olen jo päässyt. Rahaa on mennyt mm. satulavyöhön 25e, verhoilunauloihin 10,50e, joustimiin 16e, sitomalankaan 12e ja purjelankaan 4,50e. Kaikki muut paitsi joustimet riittävät useampaan tuoliin, hyvässä lykyssä kaikkii viiteen. Joustimet per tuoli maksavat 16 tai 7,50e määrästä riippuen. Opettajalta on saanut lainata neulaa, satulavyönkiristintä ja naulanpoistajaa.

Ja mitä olen saanut aikaiseksi?

 Olen oppinut kiinnittämään satulavyöt ja kiristämään ne miltei kuin viulunkieliksi. Pitäisi kestää seuraavat 20 vuotta.

 Venäjää en ole oppinut, tuolin leimat ovat edelleen arvoitus.

 Ensimmäisen tuolin, käsinojallisen "tsaarittaren" satulavöistä tuli täydelliset, opettaja kehui.

 Sitten kävi niin että joustimet olivat tukusta loppu. Jouduin keksimään muuta puuhaa. Otin mukaani yhden pienemmistä tuoleista ja aloin purkaa tuolia. Tsaarittaren purin aikoinaan kovin varovaisesti kun en vielä tiennyt mitä pitää säästää ja mitä ei. Nyt kuvasin pienemmän tuolin tarkkaan, mittasin eri osat ja korkeudet ja sen jälkeen sai tuhoja tuolin sisukset miten parhaiten taitoi. Mutta silti täytyy sanoa että ei purkaminen ole mitään nopeaa puuhaa. Samalla kun kannattaa laittaa tarkkaan mieleen miten tuoli on tehty.

Muutaman kerran tuloksena on satulavyötetyt tuolit. Ensi kerralla pääsen toivottavasti opettelemaan joustimien kiinnitystä. Ne ommellaan ensin satulavöihin kiinni ja sen jälkeen alkaa kiristäminen ja oikeaan asentoon sitominen. Luulen että siinä puuhassa menee jouluun saakka. Hidasta puuhaa on näin aloittelijalle.

Kasvisto

Taisin mainita aiemminkin että sain kesällä äitini talon vintin siivouksesta pahvilaatikon jossa oli vanhoja kasviston sivuja. Tänään sain vihdoin käytyä kasvipaperit läpi. Suurin osa oli pakko heittää pois. Kasvit olivat rapistuneet tai jopa kokonaan kadonneet. Kaikki ehjät säästin, niitäkin onneksi oli.

 Kasviston upea kansio oli vielä niin hyvässä kunnossa että se kannatti säästää. Kansio on 1930-luvulta kuten suurin osa kasveistakin. Nippua selatessani tuli vastaan vielä vanhempia kasveja. Vanhimmat vuodelta 1914. Siis yli 100 vuotta vanhoja.

Täyteinen kiurunkannus. Keräyspaikka lehto Viipurissa. Keräyspäivä 19.5.1914. Tämä on kansion vanhimpia kasveja. Kaikki vanhat kasvit ovat kerätty joko Viipurissa tai Antrean Kuparsaaren kylässä..

Yksi kauneimmista kasveista on tämä kuivattu metsäruusu. Sekin niitä kaikkein vanhimpia.

Punainen kurjenpolvi on aika hyvin säilynyt, en raaskinut heittää pois.

Ensi ajatukseni oli laittaa kasviston kuvia nukkuma-aitan seinälle roikkumaan. Mutta nyt en tiedä mitä teen. Ehkä nuo satavuotiaat viipurilaiset ja antrealaiset olisi syytä säilyttää jotenkin muutoin. Mitään rahallista arvoa niillä tuskin on mutta jotain muuta arvoa voi olla. 1930-luvun kuvat (kerätty Sysmästä ja Heinolasta) raaskin laittaa aittaan, siltä ajalta on luultavasti säilynyt kasvistoja enemmänkin.

Onko vinkkejä mitä tehdä vanhimmille kasveille?

Tästä se alkaa

Otin pietarilaisten tuolieni suhteen varaslähdön ja purin ensimmäisen tuolin verhoiluistaan entisöintikurssin välityönä. Dokumentoin purkamisen valokuvin ja piirustuksin jotta osaan tehdä entisenlaista tilalle. Hätävarana on toinen samanlainen tuoli josta voi ottaa mallia ja mittoja.

Ensin kuva tuolista siinä kunnossa kun se oli ostaessa.

Moni olisi jättänyt tuolit väliin, tai kiikuttanut suorinta tietä kaatopaikalle. Minun silmissä tuolit ovat kaunottaria. Tosin kuvassa on ehkä hiukan työtä vaativa tapaus.

 Tänä syksynä jätin entisöinnin väliin. Kahdeksan vuoden jälkeen, mikä on muuten tuntunut vähän oudolta. Olisin mielelläni jatkanut samalla entisöintikurssilla mutta se sattui päällekkäin verhoilun kanssa ja nyt verhoilu ja nämä tuolit meni edelle ajankäytössä.

Tuoli on purettu luurangoksi ja tarvittavat liimaukset puuosille on tehty. Liimaukset olivat niin pieniä etten vaivautunut käyttämään puristimia. Vahva teippi ajaa saman asian. Ensi viikolla aloitan tekemään tuoliin uusia satulavöitä, istuinosasta aloittaen. Satulavöiden jälkeen on vuorossa jousituksen rakentaminen, mutta siitä lisää siinä vaiheessa kun työstän jousia. Ensin ope saa tarkistaa voiko vanhoja jousia hyödyntää. Joku päivä pitäisi ehtiä kaupunkiin tarvikkeita hankkimaan. Puhkun innosta päästä työhön satulavöiden, naulojen ja muiden tuikitärkeiden tarvikkeiden kanssa.

Silkkiturkit

Pennut ovat nyt kahta päivää vaille kolmeviikkosia. Silmät ovat jo auki, tai ainakin ihan ja melkein. Kuulokin taitaa jo pelata ja osa pennuista osaa istua. Kävelyä harjoitellaan ahkerasti, välillä pentulaatikko tuntuu pieneltä. Parin viikon sisään laatikon reunaan onkin tehtävä lovi josta pääsee tutkimaan sen ulkopuolista maailmaa.

Pentueen pienin, vaaleampi kilpparityttö on pieni kissaprinsessa. Ihmisen kädessä lötköttelee tyytyväisen rentona, tämän kuvan ottamisen jälkeen silmänsä lupsahti ja pentu nukahti käsiini.

 Tummempi kilpparityttö, kutsumanimeltä Hertta on melkoisen herttainen pentu. Tummasilmäinen kaunotar.

 Vaaleampi sisko on vielä nimetön, samoin punainen pentu joka on muuten todella kookas, sen näkee kuvastakin. Tässä kolmikko ihmettelee kahden muun leikkiä. Mitä ihmettä ne tekevät, tule emo apuun, nyt tapahtuu jotain outoa. 

Kahdesta riehujasta on ihan turha saada selkeää kuvaa. On metka seurata pentuja kun ne hoksaavat toisensa ja sen, että kaveri on vieressä ihan vain leikkiä varten. Mustavalkoisella pennulla ei ole vielä nimeä, mustempi sai nimekseen Muru. Hyviä nimiehdotuksia otetaan vastaan.

Neljä pennuista matkaa uusiin koteihin mutta yksi jää meille, ihan kuten jäi Iineksenkin viimeisestä pentueesta. Tällä kertaa jäävä pentu on poikapuolinen. Kunhan pentujen luonteet tulevat paremmin esiin niin teemme päätöksen kuka pennuista jää syntymäkotiinsa, onko se punainen, mustavalkoinen vai musta pentu. Etusijalla on hiirestäjän taidot kun talon paras hiirikissa Otto siirtyi kissataivaan pilvenreunalle myyräjahtiin. Siinä surussa pienet silkkiturkit ovat olleet parasta mahdollista suruterapiaa.

Otto 2008-2016

Lauantaina hieno päivä Mustilassa sai mustan lopun. Ollessani paluumatkalla sain puhelun jossa kerrottiin tien laidassa olleesta kuolleesta kissasta. Kuvauksesta tiesin heti että kyseessä on meidän Otto. Olin niin varma asiasta, että otin kaupasta pahvilaatikon mukaan ja ajoin katsomaan kissaa.

Ajatukseni oli oikea. Otto oli ottanut yöllä yhteen auton kanssa jonkin matkan päässä kodista. Loppu on tullut luojalle kiitos silmänräpäyksessä. Ilmoittajalle olen kiitollinen, hän vaivautui selvittämään kissan omistajan ja niin meidän ei tarvitse miettiä viimeiselle matkalle lähteneen Oton kohtaloa. Otto pääsi reissultansa kotiin, oman pihakuusen alle myyräojien lähelle.

 Otto, painonsa arvosta puhdasta kultaa. Kissa jonka sydän sykki kaikille. Otto oli kahdeksan kiloa täyttä raavasta myyrän metsästäjää. Siitä huolimatta aina niin hellä talon pennuille. Otto oli aina valmiina rapsutuksiin tai kinkun syöntiin. Otto piti huolta isoveikasta Aatu-kissasta, Oton kanssa arka Aatu uskalsi sellaista mitä muuten ei olisi uskaltanut. Jos maailmassa olisi auki terapiakissan virkoja, olisi Otto valittu sellaiseen ensimmäisenä. Otto oli kissa joka eli hyvän ja rikkaan elämän.

Nämä kuvat jäivät Oton viimeisiksi kuviksi.

Ikävä on kova.

Viimeiset

Alma ja luonto teki pienet tepposet tälle syksylle. Arvilaan tuli edellisten pentujen jälkeen nopsaan uudet kissanpennut, ne viimeiset. Seuraavaksi Almalla on edessä leikkaus ja olorouvan elämä. Pennut syntyivät keskiviikkona, iltamyöhään, oikeastaan jo yön puolella. Minä valvoin taas vierellä ja sain toimia hiukan kätilönäkin katkaisten yhdeltä pennulta napanuoran. Neljännen pennun jälkeen olin niin väsynyt että nukkumaan oli käytävä, olihan ollut työpäivä. Aamulla pentulaatikossa olikin yllätys, viides pentu. Eihän meillä ole koskaan syntynyt kuin kolme tai neljä pentua!

 Alman onnea. Vaikka kyllä minua jännitti miten menee kun edelliset pennut syntyivät huhtikuussa, väliä oli turhan niukasti. Mutta emo ja pennut voivat hyvin, Alma saa nyt erityisen ravitsevaa ruokaa jotta jaksaa imettää viisi pentua.

 Pentujen värimaailma on mielenkiintoinen. Joukossa on kaksi kilpikonnakuvioista tyttöä, siskokset yllä kuvassa.

Pennut vasemmalta oikealle. Viidentenä syntynyt yllätyspentu on todella hieno kilppari, väritys on jotain Alman ja Iineksen väliltä. Hännänpää on punainen kuten Iinekselläkin. Seuraava pentu on mustavalkoinen jolle on tulossa valkoinen hännänpää, kuono on valkoinen kirsun alta. Seuraava pentu on musta, mutta selkeä tabby-kuvio on vielä nähtävissä, rinnuksessa on pienen pieni valkoinen läikkä. Punainen pentu on saanut yllään tumman värin ja komean marmorikuvion. Hännänpäästä taitaa tulla valkoinen, hyvä yhdistelmä valkoisten sukkien kanssa. Viimeinen pentu makailee Alman hännän päällä, väri on niin sama Alman kanssa että tuskin erottaa. Kasvot ovat hauskasti kirjavat ja läikkä mikä Almalla on otsalla on tällä pennulla selässä.

Hiukan on nyt vaikea irrottautua puutarhahommiin töiden jälkeen ja näin vapaapäivänä, mutta yritetään vaikka pentulaatikon äärellä voisikin viettää tunteja.

Kirjaton koulu ja komposti

Kaksi asiaa joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta molemmat aiheet ovat olleet parin viime päivän puheenaihe näiden seinien sisäpuolella. Molemmat peruskoululaiset toivat tänään pinkan kirjoja koulusta kotiin päällystettäväksi. Jostain olin saanut päähäni että uusi opetussuunnitelma olisi tuonut kouluihin jonkin sortin kirjattomuutta. Pohdin että eipä taida päteä näiden seutujen kouluissa kun kirjapinoa katselin. Kuntaliitoksen tai minkä lie ansiota kuitenkin se positiivinen seikka että noista 10 kirjasta vain yksi on käytetty. Tässä on eräskin vuosi liimattu, teipattu ja kursittu kasaan loppuun käytettyjä oppikirjoja joiden joku säästäväinen ihminen on ajatellut kestävän vielä yhden vuoden. Todellisuus on ollut ihan muuta.

 Päällystämisen minulla ei ole antaa sen erikoisempia ohjeita kuin että laadukas paksu kontaktimuovi, hyvät sakset, taipumaton pitkä viivoitin ja hyvät hermot.

Komposti, se toinen päivän polttavista puheenaiheista. Olen vahvasti sitä mieltä, että puutarhajätteemme tarvitsevat kolmannen laatikon. Mies ei ole ihan samaa mieltä, lähinnä siksi ettei uudelle laatikolle ole paikkaa. Onhan, sanon minä ja tilaan taas kerran uuden laatikon. Syksy on vasta tuloillaan. Mihin saan mahtumaan lehdet, perennan varret, naatit ja kaiken muun puutarhan vihreän jätteen jos kahden laatikon tilanne on päivitettynä tämä: ylitäysi.

Se on kai tartuttava vasaraan ja nauloihin itse. Kolmas laatikko tarvitaan, piste.

Hollolan keskiaikamarkkinoilla

Jos elämässäni olisi määrättömästi vapaa-aikaa menisi osa siitä keskiaikaharrastukseen. Koska näin ei kuitenkaan ole, tyydyn vain ihastelemaan muiden harrastamista. Tänään siihen tuli tilaisuus sillä Hollolan kirkolla oli taas perinteinen keskiaikatapahtuma, markkinat. Kun menimme paikalle, satoi vettä eikä meillä ollut tietenkään mukana mitään sadevarusteita. Käännyimme takaisin ostamaan sadetakkeja ja kun pääsimme takkien kanssa markkinapaikalle, paistoi taas aurinko. Hyvä niin, paljon mukavampi kiertää tapahtumassa kauniilla säällä.

 Meille tapahtuman kohokohta oli Rohanin tallin järjestämät turnajaiset. Oli ottelua miekoilla, peitsillä ja nuijilla eli pesäpallomailoilla.

 Hevoset olivat hyvin koulutettuja, eivät tuntuneet hermostuvan mistään. Tämä punavalkoinen ritari oli nainen, hevosensa oli upea kuin mikä.

 Paikalla oli lapsiakin asianmukaiseen teeman tyylisesti puettuina. Lapsille oli ohjelmaa nukketeatterista keppihevospajaan. Meidän pojat ovat jo sitä ikäluokkaa että kiinnostus oli lähinnä aseissa ja muissa vastaavissa.

 Tämä rouvashenkilö oli päästä varpaisiin puettuna autenttiseen keskiajan asuun. Kerrankin sain rauhassa kysellä ja udella asusta joka kiehtoo minua todella paljon. Villamekko ei kuulemma ole hullumpi asu pellavaisen alusmekon kanssa. Vaatteisiin tulee mikroilmasto joka pitää kehon viileänä helteilläkin. Uskottava se oli kun asiantuntija kertoi.

Paikalle kootussa keskiaikakylässä elettiin kuin oikeaa keskiaikaa. Ruoka valmistettiin nuotioilla ja yöpyminen tapahtui teltoissa. Isot kiitokset tapahtuman järjestäjille. Oli ilo vierailla tapahtumassa ja tehdä vähän löytöjäkin. Kunnon paistilastaa kun ei voita mikään.

Paluu nuoruuteen

Miehellä on ollut kesälomaprojektina autotallin siivous ja remontointi. Mitään suurta uudistusta ei ole tiedossa. Kattoon laitettiin paperit jottei ylisiltä varise mujut niskaan ja betonilattiaa suoristettiin sekä uusittiin. Kaikki tarpeeton hävitetään ja tavarat pääsevät järjestykseen uusiin hyllyihin. Ihan riittävästi hommaa siinäkin.

Mutta miten se liittyy nuoruusvuosiin? Siten, että jotta urakan saa tehtyä, piti koko autotalli tyhjentää. Ja se tarkoitti sitä, että miehen Vanha Rouva piti ajaa pois tallista. Kun aikoinani, noin 26 vuotta sitten sain ajokortin, olin aina se joka oli kuskina. Eikä ihan millä tahansa autolla. Minulle, nuorelle tytölle se oli kuin laiva. Ja myönnän, välillä hirvitti ja parkkipaikan valinta oli tärkeä juttu, taskuparkkiin en koskaan ajanut. Enkä peruutellut mihinkään.

 Siinähän se, Vanha Rouva. Pestynä ja kiillotettuna. Tällä autolla sitä on ajeltu tuhansia kilometrejä  joskus esihistoriallisena aikana. Auto oli silloin miehen silmäterä.

 Nyt rouva vaatisi järeää kunnostusta, runsasta helmapeltien korjausta, ruosteenpoistoa, uutta verhoilua ja mitä vain nyt keksii autolle jolla ei ole ajettu maanteillä 23 vuoteen.

 Siirtokilvet on laitettu silloin kun auto ajettiin tänne Arvilaan. Sen jälkeen on ajeltu vain omassa pihassa koska Rouva ei ole enää rekisterissä. Hyvinhän tuo taas kulki, äänet hivenen miehekkäät pakosarjan viallisuudesta johtuen. Taisi kuulua kirkonkylällä saakka milloin Oldsmobile käynnistyi.

 Nyt auto seisoo pihassa ja odottelee talliin pääsyä. Pojat kävi koeistumassa etupenkin ja pääsivät kiertämään pihan ympäri. Oli minunkin ihan pakko verestää muistoja yhden kierroksen verran.

Aloin juuri laskemaan, että Rouvalla on ikää 57 vuotta, on vuoden 1959 mallia. Siihen nähden tuo on ihan hyvässä kunnossa, melkein eläkeläinen. Ja mietin myös sitäkin, että ehkäpä minulla aika on ajanut tuon auton ohi. Nyt auton pitää olla pienikulutuksinen, ei 25 litraa satasella vievä hirviö tai sen kokoinen ettei sitä saa ahdettua normi parkkiruutuun ilman hikikarpaloita otsalla. Minun puolesta Rouva saa jatkaa hiljaiseloaan autotallin uumenissa jatkossakin. Kokeillaan eläkepäivillä uudestaan.

edit. Korjattu vuosimalli oikeaksi