Mihin se vuosi hujahti?

Vuodesta 2012 jäi käteen tuntu, että vuosi meni ennätyksellisen nopeasti. Aivan kuin vuodessa olisi ollut 12 kuukauden sijaan 9 kuukautta. Alkuvuoden talvi, kevät ja sitten silkkaa syksyä kunnes taas uusi talvi. Onneksi on kuvat ja blogi joka kertoo muutakin.

Tammikuussa lämmiteltiin taloa, syötiin edelleen tavoitteena painon tippuminen ja tehtiin töitä. Tietokonekin teki töitä niin kovasti että meni tilttiin ja vei kuvat mennessään. Kuvamuistin sain takaisin

helmikuussa jolloin tupaan muutti uusi vihreä kaappi.

Maaliskuussa ei rymsteerattu, mutta valmistauduttiin pääsiäiseen omin kätösin tehdyin koristein.

 Ja istutettiin ensimmäiset siemenet purkkeihinsa. Luulin olevani kovasti myöhässä taimikasvatuksen kanssa, mutta onnekseni oli kevätkin vähän myöhässä. Taimet kasvoivat juuri niin kuin pitikin.

Huhtikuussa näytti samaiset purkit jo tältä:

 Kuun lopulla koristeltiin sali sukupäivällistä varten,

 ja kauhisteltiin oman kylän koulun tuhopolttoa. Tekijöitä ei ole saatu vieläkään kiinni, eikä koulua korjatuksia. Koulun toiminta loppunee kokonaan.

Toukokuussa piipahdimme koko perhe Tukholmassa. Tytär oli pitänyt huolta kodistamme ja Iineksestä, jopa niin hyvin että pihamme ilmestyi eräänä päivänä Sulho, meidän ja etenkin Iineksen riemuksi.

 Kevään edetessä mies keksi aitan vanhoille lankuille käyttöä ja teki niistä kasvimaan kupeeseen istutuslaatikot.

Kesäkuussa tehtiin vielä töitä ja hoidettiin kasvimaata.

 Tärkeä hetki oli kun söimme kesän ensimmäiset oman maan mansikat. Oma maa antoikin suosiollisesti satoa tänä kesänä, peräti 15 kiloa syötävää mansikkaa, ja täysin luomuna.

Heinäkuussa koitti Iineksen synnytyksen aika, ja saimme taloon neljä suloista kissanpentua.

Samaisella viikolla aloitin kuuden viikon kesälomani joka tuntui kuluvan hujauksessa. Lomaa väritti ehkä eniten talon maalaus jota yriteltiin sovittaa sopiviin hetkiin sateiden lomaan myös elokuussa.

Syyskuu oli luopumisen kuukausi. Pennut muuttivat uusiin koteihinsa ja jättivät sydämiimme ikuisen aukon.

Lokakuussa vietettiin taas vähän lomaa ja teimme pikavisiitin pääkaupunkiin. Samalla tehtiin kuopuksen ensimmäinen pidempi junamatka. 

 Ja minä tein elämäni ensimmäiset karjalanpiirakat leivinuunissa paistaen. Suurin tapahtuma lokakuussa oli kuitenkin se hetki kun sain heittää silmälasit mäkeen. Ai sitä onnen tunnetta kun voi nähdä omin silmin.

Marraskuussa kävin miehen kanssa Lontoossa. Ikimuistoinen reissu, minun puolesta voisi tulla tavaksi joka vuosi ja marraskuu. 

Joulukuussa valmistauduttiin tietenkin jouluun, ja serkkujen vierailuun.

Lahjakasa kuusen alla oli sen mukainen, että talossa oli aattona vajaa 10 lasta.

Näistä ilon hetkistä on hyvä jatkaa yhtä hyvään uuteen vuoteen. 

Toivon teille lukijoilleni mitä parhainta vuotta 2013!

Munia

Meillä kuluu kananmunia paljon, viikossa noin parisenkymmentä kappaletta jos en ole leipomistuulella. Leipomisviikkoina saattaa mennä jopa 30 munaa. Munia syödään meillä yleensä sellaisenaan keitettynä tai paistettuna. Ja tietenkin ruuanlaitossa käytettynä.

Kulutuksesta johtuen, ei ruokabudjettimme ole kestänyt ostaa kaikkia munia luomuna. Meille on kelvannut kaupasta muna kuin muna, yleensä ostoperusteena on ollut hinta. Siskon ja äitini kautta olemme saaneet edullisesti luomumunia, mutta toimitus ei ole jatkuvaa välimatkoista johtuen.

Eilisestä alken tilanteeseen tuli muutos. Tyttären kautta saimme ensimmäisen erän kotikanalan munia, edulliseen nollan euron hintaan. Munat kun tulevat paikasta joka ei saa niitä hyödyntää hygieniasääntöjen takia. Vaan meille kelpaavat, ihan kaikki. Vertailuksi nappasin kuvan tuon kanalan munista ja yhdestä kaupan L-koon munasta. Kaupan muna on tuo valkoinen yksilö, muut kanalasta. Kokoero eri munien välillä on huima kun munia ei mitenkään lajitella. Yhtä syötäviä ovat olleet kaikki tämän päivän testausten mukaan.

 Pieniä, isoja, pyöreämpiä ja puikuloita. Joka kanalta syntyy ihan oman mallinen ja kokoinen muna.

Ja kyllä me omalla tavalla maksamme näistä munista. Meiltä lähtee kaikki vanhaksi menevä leipä kuivattuna kanalan muille eläimille. Ja tytär luo vähän lisää lantaa jotta perheensä pysyy munissa. Ihan hyvä diili, vai mitä?

Merimuseo Tallinnassa

Siitäkin huolimatta, että kotimaa on täynnä museoita joihin lapsia viedä, teimme eilen matkan Tallinnaan ihan vain museossa käydäksemme. Tallinnan vanhan kalasataman liepeille avattiin tässä joku aika sitten uusi museo liittyen mereen ja ilmailuun. Siljan kanta-asiakaslehdestä tuon bongasimme, ja nettisivujensa perusteella totesimme ehkäpä käymisen arvoiseksi.

 Matkaan mukaan nappasimme lasten serkkutytön vaikka kohteemme olikin ehkä hiukan poikamaiseen makuun sopivampi.

 Museo on rakennettu vanhaan lentokonehangaariin. Itse rakennus on jo näkemisen arvoinen, satavuotias betonirakennelma jonka valtavaa kokoa on vaikea kuvista käsittää.

Yksi museon vetonauloista on sukellusvene Lembit, jonka uumeniin oli vapaa pääsy.

 Ja sinnehän me tietenkin änkeydyimme, pienen pieniä tikkaita ja koloja kulkien.

 Naisena ja kyökin valtiaana oli metka nähdä sukellusveneen keittiö. Periaatteena lienee ollut silloin 1936 kun sukellusvene on valmistettu, että pieni ja yksinkertainen on kaunista. Kaksi kattilaa ja uuni on ollut riittävä metodi ruuanlaittoon.

 Koko museo oli aivan mahtava paikka siinä, että lähes kaikkeen sai koskea ja lähes kaikkea sai kokeilla. Oli simulaattoria simulaattorin perään. Minun, ahtaan paikan kammoisen onneksi sukellusvenesimulaattoriin oli niin pitkä jono, että siihen emme menneet.

 Poikien mielestä sukellusveneen jälkeen paras juttu oli piste jossa sai testata kauko-ohjattavia veneitä. Siinä olisi vietetty varmaan koko päivä jos muita museovieraita ei olisi ollut.

 Viimeiseksi rakentelimme kasan lennokkeja joille oli tehty oma lentorata. Parhaimmat lensivät useamman ympyrän läpi.

 Ehdottomasti oli käymisen arvoinen paikka. Liput ei ole hinnalla pilatut, kaksi aikuista ja neljä lasta pulitti perhelipusta vain vaivaiset 15 euroa. Kaikesta tekemisen määrästä johtuen, suosittelen varaamaan aikaa vähintään muutaman tunnin jotta ehtii katsoa kaiken rauhassa läpi. Lisäksi museossa oli kahvila joka tuntui olevan kovasti suosiossa. Itse emme ehtineet siinä käydä.

Ylhäällä mainittujen nettisivujen mukaan museoon on laivasatamasta kävelymatka. Ainakin kesäsäällä se pitää paikkaansa, mutta meillä oli mukana jo totuttuun tapaan oma auto. Lasten kanssa auto helpottaa liikkumista huomattavasti ja mahtuu mahdolliset tuliaisetkin vaivattomammin mukaan.

Huhuu täältä sohvan pohjalta

Aatto on vietetty onnistuneesti, samoin joulupäivä ja melkein tämä tapaninpäiväkin. Olemme olleet koko joulun kotona mihinkään poistumatta, nautinnollista kuin mikä! Lisäksi saimme nauttia ensimmäisestä joulusta yhdessä siskoni perheen kanssa. Kahdeksan serkuksen lahjariemua oli ihana seurata.

Lomaa on jäjellä vielä viikko, ohjelmassa lasten vienti Tallinnaan ja vähän aleshoppailuja. Tarvitaan hautajaisvaatetta ja vähän muutakin. Muuten jatketaan linjalla: makaa sohvalla ja nauti.

Syömisen määrää on ehkä jo syytä rajoittaa jos aikoo mahtua vaatteisiinsa kun arki alkaa.

Onneksi jouluruuat on syöty, sekä suurin osa herkuista.

Että tehkäähän samoin, nauttikaa ja löhöilkää!

Joulua

Hyvää ja rauhallista Joulua!

Hätähousun joulukuusi

Tuo meidän nuorin poika, esikoululainen on melko omatoiminen lapsi. Niin hyvässä kuin pahassa. Tällä kertaa kuitenkaan ei mitään pahaa, vain itse omalla linkkarilla omasta pihasta nirhitty kuusi. Herra omatoiminen kun oli sitä mieltä, että kuusi olisi syytä jo olla. Kun on niitä omatoimisen tekemiä lahjojakin  jotka pitäisi sijoittaa kuusen alle nyt ja heti. Näppäränä meni mitään puhumatta pihalle, otti ja haki kuusen.

Äiti auttoi vähän siinä kohtaa kun piti saada kuusi paikoilleen, ja kaivoi kuuselle kaapista ruukun. Loput kuusesta ja koristelusta on herra omatoimisen pulppuavista inspiraation lähteistä.

 Kuusen lisäksi otin joka jouluisen pakkokuvan aivan ihanasta amarylliksesta jonka äitini toi minulle. Kasvaa matalana ja tekee todella näyttävän kukan. Ja kuten huomaatte, meidän kukat saa olla aina näissä omissa kaupan papereissaan.

 Naapurista sain kauniin asetelman joka pääsi sekin saliin, arkun päälle. Kukat on mukava joulukoriste. Ei tarvitse säilöä pahvilaatikoihin joulun jälkeen ja seuraavana jouluna muistella, että mihinkäs se laatikko tuli lykättyä. Minä tykkään.

 Ja tietenkin kun kuvasin, oli yksi linssilude kärppänä paikalla. Tässä ihmetellään  kynttilöitä joissa Iines viime viikolla sai kiharat kulmakarvat. Tuli kai kertomaan, että äläpä sytytä niitä jotta ei käy sama uudestaan liian uteliaalle kissalle.

 Talveksi kasvatettu kauluri alkaa olla jo komea. Iines, hienohelma ei vain tykkää ulkoilla pakkasella ja lumella. Kerran päivässä tekee pikavisiitin ulos, ja kohta heti on oven takana naukumassa sisään pääsyä.

Vaan täytyy myöntää, että ihan mukava, että tänään on vuoden viimeinen työpäivä. Edessä 1,5 viikkoa silkkaa löhöilyä. Joulusiivouksenkin jo tein, eli pesin lattiat.

Ikean laatua

Ikea on varmaan kaikista Suomen huonekalumyymälöistä se eniten tunteita herättävä. Joku toinen ei hankkisi sieltä edes ilmaiseksi mitään, ja joku toinen kalustaa ikealla koko kotinsa. Itse olen jostain välimaastosta.

Ikeaa löytyy täältä kotoa niin huonekaluista kuin astiakaapista. Yksi suosikkini on Ikean vaatekaapit. Kestäviä ja edullisia ja mallisto laaja. Niinpä meillä löytyy kolmesta makuuhuoneesta Ikean irtokaappeja. Eikä moitteen sijaa ole.

Mutta tämä ei ollut postaus vaatekaapeista, vaan jouluvaloista. Ikeasta olen ostanut kaikkien aikojen jouluvalojen helmen. Jos olisin sen tiennyt ostaessani, olisin ostanut kymmenet samanlaiset valot. Valojen aatelia olevat jouluvalot löytyy nuorempien poikien huoneesta.

 Ikää näillä valoilla on tuollaiset 7-8 vuotta. Edelleen toimivat kuin uudet. Lisäksi valot ovat ikkunassa ympäri vuoden ja päällä lähes jatkuvasti. Mitkä muut valot kestää yhtä pitkään?

 Iso harmi ettei Ikea enää myy näitä. Taisivat olla yhden vuoden tähdenlento, liian kestävät ja vain joulusesonkiin tarkoitetut.

Ja muka halvalla ei saa hyvää.

Mummon tilkuista

Salin seinällä on minulle arvokas tilkkutyö. Ei arvokas rahallisesti vaan henkisesti. Työhön käyttämäni tilkut ovat siitä laatikosta jota mummoni oli jemmaillut 1960-70-lukujen vaihteesta vuosituhannen vaihteeseen, jolloin laatikko päätyi minulle. Laatikko sisälsi ison, siis oikeasti ison kasan 60-70-lukujen kankaita pieninä näytepaloina. Salin tilkkutyöhön käytin laatikosta kaikki ruskeansävyiset tilkut sekä niihin sopivia syksyisiä sävyjä.

 Työ on ollut joskus näyttelyssä, siksi sillä on nimi: Salpausselän syksy.

 Löydätkö kuvasta tuttuja kuoseja? Kankaat ovat keskenään erilaatuisia, mutta asettuivat työhön ihan nätisti n. 5x5cm tilkkuina. Reunus ja välikaistale on mustaa puuvillaa.

 Tämä on yksi lempitöitäni, siksikin se on on saanut seinän lähes omakseen.

Harmi että laatikon tilkut alkaa olla kaikki käytetty. Ei näitä aitoja vintage-tilkkuja saa enää mistään.

edit. *klik* niin pääset näkemään ne kaksi muuta työtä jotka on tehty mummon tilkuista

äidin Joululahja

Sali kaipaa joka joulu koristuksekseen jotain muistoa menneistä ajoista. Yleensä olen ottanut sitä varten esiin vintiltä löytyneet vanhat joulukortit. Esiin pääsi kortitkin, mutta samalla kaivelin aarrearkkuani josko löytäisin edes yhden vanhan Kotiliesi-lehden jossa olisi jouluinen kansikuva. Ei löytynyt, mutta sitten löytyi äidin Joululahja.

 Äidin Joululahja on iso kirjekuori. Vintiltä löytyessä sen sisällä oli kaksi vanhaa kakkupaperia. Jätin paperit edelleen kuoreen muistoksi siitä että ennen ei heitetty mitään pois. Vanhat joulukuoretkin kelpasi uusiokäyttöön.

 Kuva on niin perinteisen jouluinen kuin olla voi. Lapset, reki, kuuset, lahjasäkki ja kaiken kruunaa pienimmän käsissä oleva joulukukka. Lahja äidille.

 Onko kellään lukijallani tarkempaa tietoa kuoresta? Oliko niitä ennen yleisesti myynnissä, jaossa koulussa vai tulivatko esim. lehden mukana? Kuoressa ei ole mitään vihjettä mistä se on hankittu. Edes ikäänsä en osaa hahmottaa.

Kuori pääsi esille aiemmin kirpparilta löytyneeseen telineeseen. Sen myötä luulen, että salin joulukoristeet on nyt tässä lukuunottamatta joulukuusta joka kasvaa vielä tuossa tontin nurkalla.