Arboretumin ensimmäiset puut

Arboretum alkaa hahmottumaan, ensimmäiset taimet ovat paikoillaan. Melkein voisin huutaa hurraata sen kunniaksi. Hevoskastanja, punatammi ja keltakoivu aloittavat puistoon tulevien lehtipuiden ryhmän.

 Punatammi, ja kaksi muuta puukaveriaan ovat selvinneet hyvin, vaikka hoidin niitä koko kesän turhankin huolettomasti. Aluetta suojaavaa kuusiaitaa ei vielä ole, mutta aidan paikka on kuvan nurmialueen ja pellon reunassa. Sekin on puuha joka jää ensi kevääseen ihan suosiolla.

 Nurmikenttä on vielä niin aakeeta laakeeta, että taimet näyttävät kovin pieniltä. Ja sitähän ne ovat,  hevoskastaja hädin tuskin parikymmentä senttiä korkea minitaimi Türista.

 Kasvihuoneessa ei ole tietoakaan minitaimista. Tomaattia tulee yli oman tarpeen vaikka sato ei tänä vuonna ole edes mikään runsaanpuoleinen. Keltaista päärynätomaattia, oranssia ja punaista kirsikkatomaattia ja pensastomaattia, siinä tämän kesän lajikkeet.

Jos jollain hyvä ohje miten keittää tai valmistaa tomaateista hyvää kastikepohjaa pakastimeen, niin otan sellaisen kiitollisena vastaan.

Luumulehto tänään

Nolottaa, näitä kuvia en haluaisi näyttää, mutta näytän silti. Luumulehdon alennustila ja keskeneräisyys ottaa vähän luontoni päälle. Aika on minullekin rajallista ja illat lyhyitä, kaikkea ei voi ehtiä, puolustaudun näin lähinnä itselleni.

 Jossain vaiheessa kesää löysin jostain kätköistäni noin 10 vuotta vanhan purkin rikkaruohomyrkkyä. Tehosi, mutta ei juolavehnälle. Sen myrkytys jää nyt ensi kesään. Periaatteessa olen myrkkyjä vastaan, mutta joskus ne puoltavat paikkaansa.

 Keskiympyrässä on se metka juttu josta lupasin kertoa. Keskellä kasvaa Mustilasta hankittu ruusuomena, laidoilla on symmetrisesti punavalkoista akileijaa ja kolme pehkoa mysteerikasvia. Mysteerin aiheutti multa jota kärräsin ympyrään kompostista.

 Olen heittänyt kompostiin mansikkakoison hedelmiä ja kas kummaa, siemenet ovat selvinneet talven yli hengissä ja alkoivat itämään luumulehdossani. Huvittavaa jopa, sillä kasvihuoneessa koisosta ei ole tullut läheskään näin komea kasvi. Ensi kerralla istutan mokoman yllättäjän suoraan kasvimaalle tai jopa tänne luumulehtoon kukkapenkkiin. Ei nimittäin ole ollenkaan hassumpi pehko.

 Nuo kaksi suurinta pensasta on mansikkakoisoja. Ympyrään on tulossa vielä pioneja, mutta taitaa jäädä nekin ensi vuoteen.

 Luumulehto päättyy vanhaan kivipengerrykseen jolla seisoin tätä kuvaa ottaessa. Luumupuut ovat tulossa tähän kuvan keskivaiheille irtotiilien ja hiekkakäytävän väliin. Irtotiilien tälle puolelle tulee lavakauluksista seitsemän istutuslaatikkoa johon tulee ainakin pensasmustikkaa. Onko kellään kokemusta kasvaako mustikka hyvin laatikoissa?

 Kiviaidanne on putsaamatta ja kitkemättä, mutta se on ehdottomasti keväthommia kun maa on kunnolla kostea. Tuota kiviä ympäröivää savijunttaa on toivotonta kitkeä kuivana.

 Eipä ole tapahtunut mitään tulevan kuusiaidankaan paikalle. Jyrsimelle on töitä ja sitten pitää keksiä toimiva systeemi ettei rikat leviä kuusentaimien juurelle. Kuorikatetta siihen saa olla vähintään peräkärryllinen.

Töitä riittää, mutta niinhän se pitääkin. Tämän talon puutarhan ei ole tarkoitus valmistua koskaan.

Siskokset

Puutarhakuvat jäi tänään ottamatta joten saatte kuvia pienistä siskoksista. Ikää näillä riiviön aluilla on vajaa yhdeksän viikkoa ja meno on sen mukaista. Vain nukkuessa on näin rauhallista kuin kuvissa.

 Ompelukorini on tämän hetken lempparinukkumapaikka. Vähän ahdasta, mutta kyllä sinne saa kolme pentua sullouduttua. Pipsan ilme kysyy, vähänkö olen söpö?

 Toinen missä päivänokosia vietetään on isännänhuoneen sohva. Sohvalle mahtuu vaikka sen isännänkin kanssa.

 Pepsillä on ihan sama tyyli nukkua kuin emollaan Iineksellä. Arvatkaa vain voiko tuota massua olla pusuttelematta. Onneksi Pepsi ei ole moisesta moksiskaan, kipristelee varpaitaan ja jatkaa unia.

Ja siitä puhuen, taidan hipsiä pienen pusutuokion kautta petiin, vaatii vielä vähän totuttelua tähän työelämään pitkän kesäloman jälkeen.

Viimeisiä

Puutarhassa vietetään viimeisten kukkijoiden viikkoja ellei jopa viimeistä viikkoa. Kukkapenkkien ja muun puutarhan yleisilme on silti jo syksyisen ränsistynyt ensimmäisten keltaisten ja ruskeiden lehtien vallatessa maisemaa.

Ekan kuvan kukat nyt ei ihan liity puutarhan kukkapenkkeihin, mutta huomasin tänään miten kauniin mummolamaisilta eteläpäädyn ikkuna näyttää pelakuiden kukkiessa. Pelakuuraukat joutuivat viettämään koko kauniin kesän salissa evakossa lasikuistiremontin takia. Viettävät muuten todennäköisesti ensi kesänkin jos remontti jatkuu sisätilojen osalta.

 Etupihan paraatipenkissä löytyy odotettu kukkija, hortensia. Taimen ostin parin sentin nysänä viime vuoden keväänä, mutta niin se vain kasvoi ja kukki tänä kesänä ensimmäistä kertaa yhdellä kukalla. Posliinikukan siemenet itivät kiitettävästi ja täyttävät tyhjää koloa johon toivon akileijan ja sormustinkukan leviämistä.

 Samaisessa penkissä kukkii myös syysvuokko jonka hankin keväällä Türista. Vähän pinkimpää kukkaa odotin, mutta kyllä tämäkin kelpaa. Vaaleanpunainenkin on tämän kukkapenkin värejä.

Siinäpä ne kukkijat, vähäistä on. Huomenna yritän ehtiä laittaa kuvia luumulehdon tilasta joka on alennusta pahempi. Lehto on täysin vaiheessa ja jätin rikkojen myrkyttämisen suosiolla kevääseen, käsin niitä ei kitke millään sisulla. Mutta yksi yllättäjä siellä on, odottakaas kun näette!

Pienet överit

Launtaina kuusi tuntia Ikeassa. Neljä kärryllistä tavaraa ja yksi rakko pikkuvarpaassa. Yhdet överit, neljä rullaa lahjapaperia.

Jos ei osaa päättää mitä väriä ostaa, voi ostaa kaikki.

Mutta näiden kuvien myötä ehkä ymmärrätte miksi nämä pikku överit ei haittaa. Ihan sairaan kaunista myös valko-, vihreä-, ja sinipohjaisena. Vielä kun tätä raaskisi lahjoihin käyttää.

Arkeologisia kaivauksia, osa 1.

Nopeasti valmistuvan liiterin korjauksessa on menossa vaihe siivoa ryönät. Tällainen itseoppinut arkeologi ei meinannut pöksyissään pysyä kun tuli lupa alkaa siivota ja hyökätä roskan kimppuun. Äkkiä hakemaan vajasta tarvittavat tarvikkeet, muovilaatikko, kottikärryt, lapio ja tukevat hanskat.

Ja voi kuulkaas, miten sitä menneen ajan tavaraa alkaakin tulla esiin. Emalikattilasta on pohja vähän heikossa hapessa, mutta sopan keittämisen sijaan saa jäädä tähän kivelle.

 Jos huussista löytyi yksi ehjä pullo, niin liiterin ympäriltä löytyi aika monta. Tässä vasta osa kokoelmasta. Joissain vieläpä kivasti sisältöä jäljellä. Joku rohkea olisi avannut ja nuuhkaissut, minä en.

 Ja rautaromua riittää. Kuskasin sitä kukkurallisen kottikärryllisen pois, ja aina vaan löytyy. Mutta selvisipä sekin, että talon lattioita on joskus maalattu permolla. Sen aikaisten tekstien mukaan permomaali on lattiaemalia.

 Pieniä aarteita. Lusikka on 2. sijan palkinto, saatu viisottelusta 20.9.1932.

 Ison kiven vierestä löytyi muinaisen lääkekaapin sisältö. Nämä ne ehjät putelit, rikkinäisiä tuplasti enemmän.

 Mutta miten kivaa, lisää metallia, nahkarukkasia, kengän pohjia ja jopa yksi akku. Ja joko mainitsin, lasinsiruja.

 Vaan löytyi jotain niin kaunistakin. Maitokannu jonka kernaasti huolisin ehjänä ja kokonaisenakin. Kuten myös tuon lasilautasen josta on jäljellä kaksi sirpaletta.

 Tai huolisin minä nämä kaikki. Sirpaleet on kerätty ja puhdistettu ajatuksena että ne säilötään muistoina siitä millaisia astioita täällä oli ennen käytössä. Minulla on pieni haave tehdä yhteen aittahuoneeseen piskuinen kotimuseo ja sinne nämäkin talletettaisiin. Myös tuo pieni lasikupu joka on kuulemma traktorin osa.

 Sinivalkoinen kuppi on kaunis, ja ainut esine josta löytyi kaikki sirpaleet. Kuppi on Arabiaa, mutta sarjan nimeä en tiedä.

Viikonlopun jälkeen jatketaan, yksi ilta ei riittänyt koko alueen putsaamiseen. Ja löytyneelle ikkunalasikalmistolle jouduttiin tekemään kurjasti, eli jättämään paikoilleen. Liian iso työ nyt tehtäväksi joten iskettiin kiviä päälle jotta kukaan ei satuta itseään sirpalenippuihin. Ja pitihän sitä jättää työtä tulevillekin arkeologeille.

Pysyvää

Minun sisustamisessa on yksi kaikkea johtava ajatus ja tavoite. Muuttumattomuus. Siihen pyritään. Eikä edes pyritä, vaan sitä noudatetaan. Liki jokainen esine, huonekalu ja tavara mitä hankin, hankitaan sillä ajatuksella, että ne saavat olla täällä aina. Tottakai jotain muuttuu, ei tämä ole museo, mutta päälinja on vetää muuttumattomuuden tyyliä. Talo ja sen sisustus saa olla tämän näköinen 20 vuodenkin päästä.

Ei joka kevät uusia verhoja, ei trendikästä uutta päiväpeittoa, ei uutta viiden vuoden välein vaihtuvaa tapettia tai seinämaalia. Hyväksi havaittu on hyvä pitkänkin ajan päästä.

 Senkkien päällä saa esineet vaihtua, mutta ei niitäkään varten tarvitse olla omaa varastohuonetta. ja pysyvyydestä huolimatta, pieni kierto esineissä on ihan hyvästä.

 Väliovien toivon joutuvan vaihtoon ja kiertoon mahdollisimman pian. Melkein ne voisi ottaa lasikuistin ikkunoiden jälkeiseksi projektiksi. Seuraava viiden vuoden urakka, 11 väliovea, karmit ja karmilistat kuntoon. Näen painajaisia jo nyt.

 Tuvan mummolta peritty kaappi sai siskon. Hamsteri iski jälleen. Laitetaan kunnostuslistalle paikalle 36.

 Taulujen paikalla ensin olleet koulutaulut kaipaisi esille laittoa, mutta kun tykkään näistä piirustuksenopetuskuvista ihan hulluna. Ja samalla huomaan, että osa on valahtanut kehyksissään, hups.

 Kilautus kaverille ei tällä pelillä onnistu 2000-luvulla. Mutta eipä se tämän talon puhelinnumero 25 ole enää voimassakaan.

 Kodinhoitohuoneen punaiset, ne tämän talon ainoat. Ei ihan ole minun sisustusväri punaista sitä on kaavailtu isännänhuoneeseen vihreän kaveriksi. Kattila mummon jäämistöä, kaksi suurinta mukia kirppareilta, pieni omasta lapsuudesta, kannut toinen mummon jäämistöä ja mustakahvainen saatu lahjaksi. Verho on pala vanhaa liinaa.

 Suurten linjojen kuvat vähissä, meillä on juuri nyt rehellisen sekaista. Hyrskyn myrskyn kaikenlaista mehunkeittimestä maalipönttöön. Siihen päälle kolme kissanpentua, kolme omaa poikaa ja viisi hoidokkia niin siivoaminen on ihan turhaa.

 Mutta ikkunat edistyy, päällikittausta vailla on enää 1,5 pokaa. Huomenna valmiiksi ja sitten saavat kuivua pari viikkoa ennen viimeistä maalausta. Perinteisillä tavoilla korjaaminen onkin monesti kuivumisen odottelua. Ikkunoissa odotellaan ensin pohjamaalin kuivumista, sitten pohjakitin kuivumista, sitten päällikitin, ja lopuksi viimeisen maalauksen kuivumista. Tai ainakin minä teen niin. Hyvää kannattaa odottaa jotta kestävät aikaa ja säätä.

Kaikkea se puutarha teettää

Laskuista tulevat tyhjät kirjekuoret on tarpeellisia kun kerään puutarhan satoa talteen. Ei ne ihan sovi porkkanoille ja perunalle, mutta pienen pienten mustien siementen keruuseen ovat käyttökelposia. Käytön jälkeen kelpaavat vielä paperinkeräykseenkin.

Siemeniä on omassakin pihassa, mutta kuten te muut puutarhaihmiset tiedätte, että kasvinhimo saa aikaan kaikenlaista. Tällä kertaa piti ottaa ihan melkein salaa siemeniä Lidlin ruusupuskissa rikkana kasvavasta hennon vaalean liilasta akileijasta. Sellaista kun minulla ei vielä ole. Koko loppukesän olen odotellut milloin kukinta vaihtuu korjuukuntoisiin siemeniin. Mies ei oikein ymmärtänyt puuhani, vaan hipsi autolle tavallista reippaammin minun napsiessa siemenkotia talteen.

Viikonloppuna aion käydä varkaissa siskon akileijoissa. Hänen uudessa kodissaan näytti kasvavan aivan ihanaa kerrottua vaaleanpunaista ikivanhaa lajiketta olevaa akileijaa jota sitäkään minulla ei vielä ole. Pitäkäähän peukkuja että kaikkia taimia siemenineen ei ole tallottu remontin tiimellyksessä.

Rikki ja poikki

Pari kiloa metalliosia, kolme erilaista raappaa, kittiveitsi kertaa kaksi, kamalasti sotkua, vernissaa, liitua ja ämpäreitä. Kipeytyneitä kämmeniä, lasisirua sormessa, kittiä kynsien alla, venytettyä pinnaa ja sateen manailua.

 Hajonneita laseja, paljon hajonneita laseja, uusia laseja ja niitä varten hajotettuja ikkunoita. Lisää rautaosia, tiftilankaa, vasara ja pahvia. Ruuvien metsästystä, lasiveitsen etsintää, verta ja hikeä. Yksi jäniksen raato ja kauniisti aaltoilevaa vanhaa lasia.

 Siinä ainekset joista koostui minun elokuinen lauantai. Kahdeksan tuntia töitä ja melkein valmista.

 Kolme pokaa täysin lasitettu, kaksi pokaa joista molemmista puuttuu yhdet lasit ja yksi poka täysin ilman laseja. Ihan pieni urakka huomiseksi.

 Ei nämä ihan elokuussa vielä valmistu, mutta syyskuu voisi olla ihan mahdollinen. Toiveissa hyvää säätä.

Ja mikä se jäniksen raato oli? Mies haki aitasta ensimmäisessä kasvihuoneessa olleita talon vanhoja ikkunapokia jotta saamme niistä aitoa vanhaa ikkunalasia hajonneiden ruutujen tilalle. Siinä hakiessaan teki aikamoisen löydön. Aittamme yhdessä alakerran huoneessa on jäniksen raato. Joku eläin on raahannut jänöpoloisen aittaan, syönyt kaiken muun, mutta jättänyt selkärangan!!, nenän, korvat ja käpälät syömättä, sekä kasan suolistoa. Siis aitan lattialla on nyt jäniksen kaluttu selkäranka, nenä, korvat, käpälät ja haiseva kasa suolia.

Eikä siinä mitään, mutta raato on aika tuore, tämän kesän juttu. Eikä se ole kissojen tekemisiä. Nyt vain pohdituttaa mikä peto syö jäniksen sisällä aitassa ja tuolla tavoin. Ilves? Kettu vai supi? Ja onko pedosta vaaraa kissoillemme? Se on ainakin selvää, että aitan lattiassa oleva aukko menee nyt umpeen. 

Taiteilijan silmin

Pojistamme nuorimmaista on aina kiinnostanut piirtäminen ja käsillä tekeminen. Ja jo ihan alle kaksivuotiaasta pojalla on ollut aina tarjolla välineitä tätä kiinnostusta varten. On paperia, sakset, erilaisia kyniä, liimaa ja muuta tarpeellista. Yleensä itsensä ilmaisuun on riittänyt pala paperia ja musta kynä.

Parhaimmat teokset ovat syntyneet mielestäni joko tekniikan maailmasta, tai kissoistamme. Tämä tulkinta Iineksestä vesikupilla, se on yksi pojan piirustushelmistä. Katsokaa kissan asentoa, jalkoja ja ilmettä. Aivan kuin aito kissa vesikupin ääressä.

 Koska tätä piirtämien taitoa on syytä mielestäni jalostaa, ilmoitettiin poika keväällä kuvataideopetukseen. Ja tuuri kävi, poika sai paikan. Koulu alkaa reilun viikon päästä, ja siitä eteenpäin on luvassa joka viikko pari tuntia taiteiden parissa. Poika tuntuu olevan tulevasta kuvataidekoulusta kovin innoissaan. Kesällä pääsi jo kahden päivän kuvataideleirille serkkutytön kanssa ja tykkäsi siitäkin kovasti.

 Tekniikan pariin vievät työt ovat pojalla myös hauskoja. Tässä pojan näkemys meidän keittopisteestä. Työssä on kaikki olennainen, jopa talouspaperi telineensä ympärillä.

 Tekniikan parissa jatkettiin tuon kuvan jälkeen, ja lopulta piti tehdä vielä kuvasarja siitä miten kahvinkeittimestä saadaan kahvi kuppiin. Että jos vaikka isä ja äiti ei tiedä miten homma toimii.

Mielenkiintoista on nähdä mikä pojasta tulee aikuisena, ja onko pojan valitsema ammatti lähelläkään mitään käsillä tekemistä tai taiteita. Äitinsä tietysti jo keräilee kaikki työt talteen dollarin maineen ja kunnian kuvat silmissä!