Tuulessa ja tuiskussa

Ihailen ihmisiä jotka uskaltavat toteuttaa unelmiaan. Kuten siskoni omaansa. Viime kesänä taloon hankittu hevonen on komistunut tulostaan entisestään. Voi niin hyvin kuin hevonen vaan voi, ja sisko on päässyt käsiksi vuosien haaveeseen omasta hevosesta. Minä en tunnu saavan edes niitä pari hassua kanaa ja lammasta joista edelleen haaveilen. Toisaalta tällaiset hetket saa tiedostamaan, että niistä eläimistä on huolehdittava oli sää mikä tahansa, Suomen kesä on lyhyt, eikä aina edes kaunis. Olisiko minusta sittenkään työhön pimeässä ja kylmän kosteassa navetassa vesiä sulatellen, kipeää eläintä hoitaen tai synnytystä valvoen. Sen kaiken perushoidon päälle. En tiedä onko, mutta mieli tekee kokeilla.

 Maunoa ei paljoa tuuli ja tuisku haitannut, oli ihana päästä juoksemaan umpihankista kenttää. Minun ei tehnyt mieli, laidalla seisominen oli jo saavutus sinänsä lämpöä rakastavalle keholleni.

 Täällä toisella puolen Suomea, Savon korvissa lunta on ihan toisin kuin Päijät-Hämeessä. Miehen kanssa soiteltiin, ja kuulemma kotinurkilta on vesisade vienyt kaikki lumet. Että tietää taas töissä kurahousukelejä. En ihan nyt rakasta niitä, mutta minkäs teet.

Mutta vielä nautitaan vierailusta ja Maunon ulkoilutuksesta. Yöllä sain kainalooni ja jalkoihin kolme kissaa, on se kumma kun talossa on talli, niin kissat ei ole tallikissoja vaan talokissoja. Paras paikka on jonkun lämpöisen ihmisen kainalo tai lattialämmitys. Minulle se sopii, hyristään yhdessä takkatulen lämmössä ja jätetään ulkotyöt muille.