Kun oma silmä ei näe

Tässä kun ahertaa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen puutarhassa, sitä sokeutuu kaikelle mitä on saatu aikaiseksi. Silloin pitää ottaa kamera käteen, ja todeta linssin läpi, että onhan sitä tapahtunut vaikka mitä.

Luumulehto auringon kilossa. Vielä viime vuoden keväänä tuossa oli silkkaa joutomaata.

 Ja yhdeksän vuotta sitten kun tilan omistus siirtyi meille, oli sitä joutomaata kuvan terijoen salavaan ja syreeneihin saakka. Konevoimaa on käynyt apuna kaksi kertaa, mutta muuten kaikki on tehty käsin.

 Luumulehdon kaariin tulee koko ajan lisää taimia vaikka vielä monta vuotta saan niitä haalia ennen kuin alue on täynnä. Multaakin pitää raahata vielä kottikärryittäin jotta on mihin istuttaa.

 Mutta paljon on jo valmiina, uusi nurmikkokin onnistui yllättävän hyvin. Sen kanssa runsaista sateista oli apua.

Tuon luumulehdon takana olevan joutomaan ja pöheikön suhteen on olemassa jo pienoinen suunnitelma. Toteutuu ehkä toisen yhdeksän vuoden päästä tai ei ehkä koskaan, tässä kohtaa pelkkä unelma riittää. Ja sitä paitsi ei minulla ole vielä riittävästi ikkunoita eikä yhtään vanhaa tiiltä sinne tulevan kasvihuoneen/huvimajan rakentamista varten. Kerätään niitä pikkuhiljaa kun vastaan tulee.