Paise ja pusu

Tiedetään, ihan karmea otsikko, mutta siinä on tämän postauksen aiheet. Toinen vaihtoehto otsikoksi oli: Yhden rakkaustarinan loppu.

Eläintenpäivää vietettiin jäähyväistunnelmissa. Se kuka lähti, ei kuitenkaan ollut raidallinen potilas Otto vaan Iineksen Sulho. Sulho leikkaamattomana kollina alkoi vähän turhankin voimakeinoilla hallita tämän tienoon reviirejä. Tuloksena Otolla naarmuja ja yhdestä naarmusta paise rintakehässä. Samaiset katit ovat taistelleet ennenkin samaisella lopputuloksella. Tällä kertaa on onni, että paise on paikassa josta Otto ei yletä sitä itse hoitamaan, viimeksi paise tuli reiteen ja ehti pahemmaksi eikä tilanteesta selvitty ilman lääkäriä ja antibiootteja. Ja mikäs se on saadessa erityishuomiota sängyllä pötköttäen. Paisekin paranemaan päin.

 Sulhon loukuttamista olemme pohtineet ennenkin. Kukaan ei tunnu tietävän kenen kissa on kyseessä, Sulho vaeltelee talvellakin laajoilla alueilla pitkin kylää. Ei anna ihmisen mennä lähellekään, säikkyy vähän kaikkea. Päätös loukutuksesta tehtiin sitten Oton höykytyksen jälkeen aika nopeasti. Eilen haettiin loukku ja tänä iltana vietiin ehkä vähän haikeissakin tunnelmissa Sulho loukkuineen eläinsuojeluyhdistyksen tiloihin. Haikeus siitä, että olihan Sulho kaikkien Iineksen pentujen isä, ja jollain tasolla olin tähän vierailevaan tähteen kiintynyt.

Nyt joku voi miettiä, että miksi emme vain leikkauttaneet Iinestä. Se toki olisi ollut yksi ratkaisu, mutta ei olisi poistanut sitä tosiseikkaa, että Sulho olisi jatkanut vaelteluitaan pitkin kylää. Olisiko jo ensi talvi ollut sen kohtalona? Todennäköisesti olisi jatkanut tappeluitaan muiden kissojen kanssa koska teki sitä jo ennen Iineksen tuloa. Milloin olisi ollut se kohtalokas viimeinen tappelu? Ja kenen kohtaloksi se olisi koitunut?

Viimeisessä kuvassa rakastavaisten viimeinen suukko. Hellä pusu ja haistelu, ja sitten hyvästit. En tiedä tuliko tehtyä oikea ratkaisu, mutta jotain oli tehtävä ja tällä kertaa toimimme näin.