Pentutehtailuako?

Sain tuolla aiemmin kiperän kommentin vastineeksi sille, että toivoin Iineksen tekevän vielä uudestaan pennut. Suorastaan syytettiin pentutehtailusta ja vastuuttomuudesta.

Tästä syystä kerron teille näin pentutehtailijana ensikertalaisen kokemukset siitä pentujen saamisesta ja vastuuttomuudesta. Tai miten asian haluaa nähdä.

Iines kun tuli meille niin tiesin jo heti että sillä teetetään ainakin yhden pennut. Ihan puhtaasti itsekkäistä syistä, se oli asia jonka vain halusin kokea. Sulhanen löytyi helposti, tallusteli meidän pihaan. Häät vietettiin ja tasan kahden kuukauden päästä syntyi neljä palleroa.

Enpä olisi osannut arvata ennalta, että niissä pennuissa ja niiden kasvattamisessa olisi niinkin iso työ. Ensin huolehdit emosta tiineysaikana. Pidät huolen että pysyy terveenä, madotat ja ruokit oikein. Sitten huolehdit että meneekö synnytys hyvin. Valvot ja paapot vaikka emo tekee kaiken työ. Ensimmäisinä öinä pentutehtaalla ei tee mieli nukkua kun miettii, että onhan kaikki pennut hengissä.

Ja se kasvatusvastuu. Miten saada tempperamentiltaan erilaiset pennut kasvamaan tarvitsevien kotien tarpeisiin, ihmisystävällisiksi. Millaiseen kotiin uskallan luvata vilkkaan pennun ja kuka ottaa sen aran. Koko ajan huolehdit pentujen ravinnosta, madotuksista ja ihmisystävälliseksi kasvattamisesta. Touhuat niiden kanssa useamman kerran päivittäin, pidät sylissä, leikit, silität ja harjaat. Totutat lapsiin, koiriin ja imuriin.

Varsinainen vastuun kurimus alkaa kun olet saanut pennulle kodit mutta et luovuttanut vielä niitä pois. Entä jos pentu sairastuu? Joutuu onnettomuuteen ja kuolee? Ei syö hyvin? Oppii repimään tapetteja? Huolen aiheita oli loputon määrä ja minä vastuullisena pentujen kasvattajana todellakin mietin sen sata ja yksi asiaa päässäni että teenkö oikein ja riittävästi.

Ja ymmärsin myös sen, että näille näin kasvatetuille ja saaduille pennuille on tarjolla koteja ja ihan hyviä koteja. Lapsiperheitä, nuoria pareja, yksinäisiä, kerrostalossa asuvia ja maalaisia. Mitään erityisiä kriteerejä meillä ei ollut uusien kotien suhteen, muuta kuin se, että pennusta pitää hiukan maksaa, ja mieluiten ennakkoon jotta sitoutuminen olisi varmempaa.

Tästä päästäänkin aiheeseen raha. Hyvin kasvatettu pentu ei kasva ilman rahaa. Pentu pitää madottaa kolme kertaa ennen luovutusta, mahdollisesti rokottaa ja tarkistuttaa eläinlääkärillä ja ruokkia oikein. Mikään näistä ei ole ilmaista eikä se summa minkä pennuista otin riittänyt kattamaan kuluja. Joten ei tästä bisnestä saa jos sellaisesta haaveilee.

Ja sitten se luopumisen hetki. Kun annat pois pennun joka on tuntunut kuin omalta lapselta ja jota olet hoivannut kolme kuukautta täydellä sielulla. Tiedät ettet näe pentua enää koskaan. Jos itki Iines pentujaan niin itkin minäkin. Tiesin kyllä että se luopumisen hetki voi olla tuskaa, mutta että se niin koville otti, sitä en osannut aavistaa. Onneksi kaikki uudet kodit ovat laittaneet viestiä ensihetkistä niissä. Helpottaa vähän ikävää. Mielessä kävi jo sekin, että ei enää koskaan samaa kokemusta Iinekselle tai minulle.

Mutta kyllä se kokemus saa tulla toistekin, annetaan luonnon hoitaa asia omaan tahtiinsa. Mietitään sitten miltä tuntuu jatketaanko tätä vastuutonta tehtailua vai ei. Ja en usko että näistä pennuista yksikään vei kotia kodittomalta eläinhuostassa olevalta eläimeltä. Oman osamme olemme tehneet senkin suhteen, meille on 20 vuoden aikana tullut neljä kissaa eläinsuojeluyhdistykseltä.

Ja lopuksi kuva jota en voi katsoa ilman että silmäkulmani kostuu.

Äiti ja poikansa,

 Iines ja Riivatsalo, se joka olisi jäänyt meille jos joku olisi jätetty.

Tällä kertaa kaikki lähtivät uusiin koteihin, ja mielestäni juuri näille pennuille sopiviin.

Hyvää eläintenpäivää!