Sur rur rur rukki...

Tässäpä uusin käsityö aarteeni. Tai eipä tuo ole oikeasti uusi, on äidinäidinäitini rukki, kotiutui meille äitini vintiltä. Toimiva peli, muutama osa vain uupuu. Täysin alkuperäisessä kunnossa, onneksi, sillä en olisi pitänyt valkoiseksi tai siniseksi maalatusta rukista. Nyt hienot alkuperäiset ootraukset ovat edes osin näkyvissä vaikka iso osa onkin kulunut pois. Tästä tuli heti pienten poikien suosikki, poljetaan niin vinhalla vauhdilla että lähtee pyörä pois paikoiltaan. Samaa tehdään vanhan Singerin kanssa kunnes jää sormet väliin tai äiti tulee estämään.

Minua on aina kiehtoneet vanhat käsityöt ja niiden tekeminen. Ajatus siitä, että ennen se oli joka naisen velvollisuus on aikamoinen, kun ajattelee nykyään käsitöiden perustuvan täysin vapaaehtoisuuteen. Lankoja ja kankaita on tarjolla valmiina, jopa edullisempaan hintaan kuin itse tehden. Nykyään taitaakin itse tehdyn arvo olla siinä, että on uhrattavana aikaa sen käsityön tekemiseen tai se, että saa aikaiseksi jotain uniikkia. Aika on nimittäin nykyään kallista, ennen sitä oli käsitöille lähes määrättömästi, tai sitä oli oltava jos ajatteli perheensä vaatettaa. Ensin tehtiin kapiot ja sitten pidettiin taloutta yllä. Nykyajan kertakäyttökulttuurissa isoisoäidin kymmeniä kertoja paikattu keittiöpyyhe on hellyyttävä. Silloin se oli totista totta, miksi tehdä uusi kun paikattu ajaa saman asian.

Onneksi käsitöiden tekeminen on säilynyt, vaikka se ei pakko olekaan. On mukava esitellä mummolle itse tehdyt villasukat tietäen että sukanteko lapsenlapsille jatkuu vaikka mummoa ei enää olisikaan. Toivottavasti jälkipolvetkin osaavat joskus aikoinaan arvostaa käsityötä ja itse tehtyä ja säilyttää sitä taas eteenpäin, jos ei taitoina niin sitten valmiina töinä esillä ja käytössä.