Koristelua

Pääsiäinen on ihan kohta. Viime viikolla levittelin aiheeseen sopivat koristeet pitkin kotia. Jäi kyllä paljon koristeita laatikon pohjallekin, tänä vuonna laitoin esille paljon lasten tekemiä koristeita.

 Keskimmäisen pojan koulussa tekemät kana ja sen kaveri on ihan huiput. Kana, vai onko tuo kaveri pääsi tuolille istumaan. Tuoli on kirpparilöytö muutaman vuoden takaa. Tuolin koon kertoo se, että sen päällä oleva kana on tehty vessapaperirullan hylsyyn.

 Samainen poika on tehnyt kirjavan kanankin. Skoolissa on yksi lasten tekemä tipu, se vain ei pysy pystyssä ja on vähän turhan kookas ruohoon tungettavaksi. Ehkä tipun voisi vielä liimata alustalle tai sitten saa olla skoolissa joka vuosi. Äidiltäni sain lahjaksi tuon vihreän kastehelmen tuikkukipon, äiti luuli että on kirkas mutta olikin vihreä ja just samaista väriä kuin mummolta peritty skoolini. Enemmän minä vihreästä tykkään kuin kirkkaasta. Salissa ohraa kasvaa vanhassa sähköeristeessä jonka olen löytänyt metsästä,

 Iines tuli heti tutkimaan mitä puuhailen. Vähän piti maistaakin vintiltä löytyneestä pärestiasta kasvavaa ohraa. Litran jogurttiämpäristä sai juuri sopivan ruohoalustan päreastian sisään.

 Olen ostanut tänä vuonna vain yhdet tulppaanit kotia kaunistamaan. Nyt pääsiäiseksi hellyin ostamaan narsisseja. Osan laitoin lasikuistille vanhaan keltaiseen kattilan joka on kokenut todella kovia. Se on ollut lasten leikeissä ja jäi yksi kesä auton alle. Muoto on nyt hieman soikeahko mutta ei se haittaa narsisseja. Rappusille laitettavat narsissit meni pieneen emaliämpäriin. Vielä vain on ollut ihan liian kylmä siirtää narsisseja ulos. Viime yönäkin pakkasta yli 10 astetta.

 Tuvassa on vanhassa sokeriastiassa ohraa. Astia löytyi talon alta kun korjasimme peräkammarin lattiaa. Ihmeen ehjä astia on vaikka oli pois heitetty. Lampusta roikkuu tiput jotka ovat suosikkejani joka pääsiäinen.

 Ompelin tipunauhat muutama vuosi sitten. Äidilleni ja siskolleni olen tehnyt samanlaisia nauhoja mutta niissä tiput ovat mustavalkoisia. Ihan hauskoja nekin ja heidän sisustuksensa värisiä.

Eikä pääsiäinen tule ilman näitä koristeita jotka koristivat lapsuuteni mummolaa. Niillä on aina tietty paikka senkin päällä, epämääräisellä keltaisella tipulla ja kukolla joka ihan selvästi kiekuu pääsiäisen kunniaksi.

Sää on vielä harmillisen talvista mutta tänään löysin talon seinustalta ensimmäiset tulppaanien piipot. Ja ensi viikolle on luvattu ennusteen mukaan paljon keväisempää säätilaa. Sitten saa lumet kyytiä.

Melkein Ebba

Olen aina tykännyt vanhoista opetustauluista. Oman kyläkoulun huutokaupasta sain ostettua muutaman taulun, mutta sitäkin enemmän olen ihaillut tauluja muiden blogeissa ja netin myynti-ilmoituksissa. Ei ole vielä tullut vastaan Ebba Masalinin mustapohjaista kasvitaulua johon minulla olisi varaa. Sillä Ebban tauluthan niitä kauneimpia ovat vaikka muistakin tykkään.

 Pari päivää sitten löysin netistä ilmoituksen jossa kaupattiin opetustauluja. Vanhoja eivät olleet, vaan  kopioita. Eron huomaa ainakin värityksessä joka ei ole kopiossa yhtä kirkas kuin alkuperäisessä.

 Yksi taulu oli silti sellainen jonka halusin ostaa. Se on tämä Keväällä kukkivia puita ja pensaita. Maksoin tästä 35e. Ehkä vähän liikaa kopioksi, mutta silti huomattavasti vähemmän mitä vanha aito kuva maksaisi. Minun kukkarolle tämä oli kuitenkin sopiva hinta.

 Toistaiseksi Ebbani on salissa koivutaulun vieressä. Taidan kuitenkin siirtää opetustaulun tupaan ja ottaa tuvasta von Wrightin lintukuvat pois, onhan ne jo aikansa seinällä olleita.

Koivutaulun viereen olin suunnitellut kuningatar Blanca-maalauksen julistetta mutta kehykset jotka ostin julistetta varten ovatkin liian suuret. Nyt harkitsen pienennetäänkö kehykset vai etsinkö toiset. Ehkä täytyy huomenna viettää kirpparipäivä kehyksiä etsien kun puutarhaankaan ei vielä pääse paksun lumipeiteen vuoksi.

Kaappikellon uusi paikka

Mielessä muhinut kaappikellon paikan siirto sai tänään toteutuksen. En edes ajatellut odottaa että kotiin saapuu apuvoimia miehen tai lapsien muodossa vaan ryhdyin toimeen heti aamuisen kauppareissun jälkeen. Pienen räsymaton avulla tuntuu siirtyvän heikommillakin hauiksilla isokin huonekalu.

 Kaappikello vaihtoi paikkaa klahvilipaston kanssa. Olen ostanut lipaston jo vuosia sitten kirpparilta. Se onkin lähes ainoita huonekaluja jonka pinnalle en ole tehnyt mitään. Lipastosta puuttui ostaessa vetimet ja helat, mutta puupintojen ootraus on niin upea että siihen en ole koskenut, enkä tule koskemaan.

 Klahvin takaa paljastuu laatikoita sekä pieni taso jossa on lovet laseja varten. Klahvin takaa lipastoa ei  ole ootrattu vaan lakan alle on jätetty keltainen maalipinta jonka päälle on muualla lipastossa tehty ootraus. Kauniit alkuperäiset pinnat ovat loistavassa kunnossa. Ulkopuolen lakkapinnassa tosin on vähän sanomista mutta siitä alempana lisää.

 Kaappikello on maalauksestaan saakka majaillut salin nurkassa. Huono paikka eikä kello oikein tule esiin samanvärisestä tapetista. Kello on kuin tapetin värinen seinäruusu päivätansseissa. Ei hyvä.

 Klahvilipastolle salin nurkka on juuri ja juuri sopiva. Seinällä olevan minun ja mieheni lapsuudenkuvat jätin paikoilleen, lipaston päällä on lasten kuvia jotka nyt ikäänkuin jatkavat seinän kuvia.

 Tästä kuvasta näkee mikä lipaston sellakkapinnassa on vialla. Sitä on pyyhitty kostella rätillä joskus ja lakkapinta on haalistunut täysin himmeäksi.. Seuraavaksi on tarkoitus kiillottaa pinta taas kiiltäväksi ja saada ootraus loistamaan.

 Kaappikellolla on ruhtinaallisesti tilaa uudessa paikassaan pönttöuunin vieressä. Hirsiseinä on parempi tausta vaaleanharmaalle kellolle. Tästä *klik* voit katsoa miltä kello näytti ennen kuin maalasin sen viime syksynä.

Näyttääpä muuten kello matalalta ja pienikokoiselta kolmemetrisen pönttöuunin rinnalla. Salin pönttis onkin harvinaisen suuri ja syytä ollakin että huone lämpenee. Otto-kissa tuli heti paikalle tarkistamaan mitä muutoksia tällä kertaa tein. Häntä nyki siihen malliin että nyt saa huonekalujen siirrot riittää Oton mielestä. Olen Oton kanssa samaa mieltä, nyt on laitettu salin niin mullin mallin, että saa luvan vähän aikaa kelvata juuri näin.

Ei yksi nainen voi kaikkea osata

Tämä postaus on oodi meille joilla on peukalo keskellä kämmentä viherkasvien kanssa. Siis niiden joita kasvatetaan talon seinien sisäpuolella. Meille jotka tapamme muutamassa viikossa kasvin kuin kasvin. Myös sen joka vaatii runsasta kastelua, kuin kaktuksenkin jota ei kastella lähinnä koskaan.

 Eilen poikkesin äidilläni ja sain häneltä viherkasvin. Jonkun minkä hän on katkaissut omastaan. Alkuperäisen kasvin koko alkoi olla liikaa, hipoi jo kattoa. Miten jotkut sen tekevät?? Kasvilla oli jo ruukku, mutta minä vaihdoin minkä lie kasvuston tähän ruskeaan ruukkuun jonka ostin pihakirppikseltä toissa kesänä. Ruukku on luultavammin Arabiaa vaikkakin leimaamaton. Henkilö joka ruukun ennen omisti on ollut Arabialla töissä ja myyjä epäili että ruukku on sieltä. Hyvinkin mahdollista. Vanha se on joka tapauksessa.

 Tässä se uusi kasvi on. Nimen saa kertoa jos tunnistat. Melko ison taimen äiti minulle antoi, kertoo todellakin paljon alkuperäisen kasvin koosta. Jospa tämä pysyisi hengissä ja kasvaisi minullakin kattoon saakka.

 Tämä on joku aralia. Olen saanut sen omalta mummoltani ehkä kaksikymmentä vuotta sitten. Tämän suuremmaksi aralia ei ole kasvanut. Mummon kasvi oli kyllä paljon kauniimpi ja kasvoi tasaisesti, minulla on ihan omituinen. Tänä keväänä siihen on kuitenkin tullut paljon uutta kasvustoa. Viime vuonna karsin ja otin pistokkaita. Niistä on kaksi edelleen hengissä. Huippua!

 Ai tämä. Se on kuulkaas peikonlehti. Ai ei näytä siltä. Ei niin, mutta on se peikonlehti, tosin ilman lehtiä. Jostain syystä kasvi on tiputtanut muutamana viime viikkona ennätysmäärän lehtiään. Liekö on tullut tiensä päähän. Palmuvehkasta en edes viitsinyt ottaa teille kuvaa. Siinä on tasan kaksi vartta ja niistäkin toinen vain jurottaa. Peikonlehdestä en raaski luopua ihan vielä, sekin on seurannut jo pari vuosikymmentä mukanani talosta taloon. Jospa se vielä toipuu.

On meillä silti vähän viidakkomeininki. Yksi kasvi on, jonka kanssa olen ilmeisesti bestis. Se on tuo taaimmainen mikä lie vehka joka kasvaa aina vaan. Leikkaan sitä joka kevät lyhyemmäksi ihan runsaasti ja vuoden päästä vehka on taas samannäköinen lattialle roikkuva liaaniköynnös. Tänä vuonna kokeilen ensi kertaa juurruttaa vehkan pistokkaita. Onko kokemusta miten se kannattaa tehdä? Vehkasta roikkuu yhden varren varassa kasvipalloja ja niitä ajattelin laittaa juurtumaan. Mutta laitanko ensin vesiastiaan vai suoraan multaan?

Ei kannata lannistua, kasveja saa aina uusia, uudet voi ostaa vaikka joka vuosi. Luin juuri Lidlin uusinta tarjouslehteä ja sen mukaan kohta tuleen myyntiin edullisesti palmuvehkoja. Omani taidan heittää kompostiin ja ostaa retostella uuden. Ihan vaan kevään kunniaksi ja siksi kun ei kaikkea minunkaan tarvitse osata.

Mäntsälästä

Meillä on ollut harvinaisuuksien viikko. Ensinnäkin koko perhe on lomalla. Toiseksi saimme miehen kanssa olla kotona yhden kokonaisen vuorokauden ihan kahdestaan. Sellaista ei usein tapahdu ja siksi asia pitää mainita blogissakin. Tänään tosin lähdimme heti aamusta Helsinkiin hoitamaan erään myyntiasian. Käyntimme oli hyvin pikainen, ei meistä kaupunkilaiseksi ole. Kotimatkalla päätimme poiketa Mäntsälään katsomaan löytyisikö sieltä kirpparia. Kolmella kirpparilla kävimme.

 Kolmannesta ja viimeisestä kirpparista löysin kauniin vanhan tyynynpäällisen. Ja juuri sen kokoisen mille minulla on ollut tarvetta.

 Virkattu päällinen on kiinnitetty pellavakankaalle joka vaikuttaa kotikutoiselta. Ohutta ja kaunista kangasta. Tämä tulee salin puusohvalle kunhan saan päällisen pestyä. Hintaa oli 2e.

 Toinen löytö oli vanha pellavainen keittiöpyyhe. Pyyhkeitä ostan aina kun tulee mieleinen vastaan edulliseen hintaan. Nämä vanhat kestävät ihan eri tavoin käyttöä kuin nykyiset lirut. Pyyheliinasta joka vaikuttaa täysin käyttämättömältä maksoin samaisen 2e.

 Pyyhe on todella paksua pellavaa ja vaikuttaa sekin kotikutoiselta. Sekä tyynynpäällinen että pyyhe olivat samasta pöydästä, liekö saman tekijän tekemät.

Pellavapyyhkeessä on kaunis pinta joka ei erityistä kuviointia kaipaa. Tämänkin otan heti käyttöön kunhan on käynyt ensin pesussa.

Huomenna jätän miehen talonlämmittäjäksi ja lähden poikien kanssa serkkuja moikkaamaan. Siskon kanssa vähän suunniteltiin kirpparikierrosta Iisalmeen. Saa vinkata hyviä kohteita sieltä tai lähistöltä.

Testijengi

Karvakamujen testijengi ry. testasi eilen salin mattojen uusien paikkojen toimivuudet. Vähän kynsittiin, kieriskeltiin ja pötköteltiin. Yhdessä ja erikseen. Mutta annetaan jengin kertoa mielipiteensä uudistuksesta:

Otto: No Iines, mitä mieltä sä oot. Eiks oo hyvä nyt, paremmin pinta-alaa teroitella kynsiä.
Iines: Samaa mieltä, ja sit tässä on tosi hyvä vähän pyöriskellä, jää irtokarvat tosi hyvin kiinni. Ja takut.

 Aatu: En mä taida olla mitään mieltä, ihan sama. Mitä muut sanoi? Ujostuttaa tällainen haastattelu, mut täällä pelakuun takana oon hyvin piilossa, vai mitä.

 Alma: Kyl se ihan hyvä oli mutta mieluummin teen sun kanssa täs näit patalappui. Tää villa on paljon pehmosempaa. Jos toukokuussa saadaa niit pentui niin saisko niille alustan tästä kankaasta?

 Sininen ruusumatto on nyt arkun alla. Arkun paikka on ehdottomasti sohvaryhmän edessä pöydän virkaa toimittamassa. Alle kävi pienempikin matto mainiosti.

 Ja Nain on nyt ruusumaton tilalla eikä sen päällä ole mitään. Mietin kyllä josko siirtäisin keinutuolin taas tuvasta saliin tämän maton päälle.

Melkeinpä tuo on yt kuin paraskin tanssilattia. Salin pituus on peräti 7,2 metriä, on siinä yksittäiselle lattialankulle pituutta. Mielellään lankkuja pitäis enemmän esillä, mutta jalan alle matto on paras. Minun on pitänyt tänään uuneja sytytellessä ihan vaan huvikseni hipsutella villamaton päällä. On se nyt vaan niin ihana kun on esillä eikä huonekalujen alla piilossa.

Salin matot

Paula kiinnitti huomiota edellisessä postauksessa salin mattoon. Se jäi kovin piiloon huonekalujen alle. Sama kohtalo on toisellakin matolla ruokapöydän alla. Paulan kommentista sain idea järjestää salia lisää. Onhan se totta, että aito käsinsolmittu matto voisi olla enemmän esillä.

 Ostimme nämä salin Nain-villamatot aika tasan 10 vuotta sitten. Piti oikein kaivaa aitoustodistukset esiin ja katsoa mitä ne matoista sanovat. Eivät paljon mitään muuta kuin alkuperän ja koon.

 Silloin kun vielä haaveilimme vanhasta hirsitalosta niin tiesin että sinne tulen ostamaan aidot käsinsolmitut itämaiset villamatot, maksoi mitä maksoi. Ja kyllähän ne maksoivat vaikka ovat erään liikkeen muuttomyynnistä -70% alennuksella.  Meille olisi kelvannut käytetytkin, mutta Nain-matot tuntuvat olevan hinnoissaan käytettyinäkin. Jälkikäteen vähän harmittaa ettemme ostaneet kolmattakin samanlaista, olisi saliin hyvin mahtunut. Tänä päivänä saa käytetystä maksaa enemmänkin kun näistä kahdesta maksoimme uutena.

 Villamatto on maailman kätevin matto. Meidän mattoja ei ole vesipesty vielä kertaakaan, matot käyvät lumipesussa silloin tälläin. Pienemmän maton jaksan minäkin kantaa pihalle, mutta isomman hoitaa mies, se matto painaa kymmeniä kiloja. Juttelin kerran erään naisen kanssa joka tiesi paljon matoista. Hänen mukaansa tällaista mattoa ei saisi pestä ainakaan ekaan 10 vuoteen veden kanssa. No, meillä on neuvo toiminut. Eivät matot vieläkään kaipaa tämän kummoisempaa puhdistusta.

 Kaikkein paras tämä olisi suorittaa kunnon pakkasella. Nyt sellaista ei ollut joten vallitseva sää, -1 astetta sai kelvata. Pesuun ei tarvita kuin lunta ja harja. Heittelin maton päälle reilusti lunta, talloin päällä ja harjasin lumet nukan suuntaisesti pois. Hetken tuuletus ja matto takaisin sisään. Ennen ulos viemistä matto kannattaa antaa olla hetken viileässä, muutoin lämmin matto imaisee lumen itseensä.

Villamattoja meillä on muuallakin, mutta ne kaikki ovat koneellisesti kudottuja. Selkeä ero matoissa on vaikka ei koneellisesti tehdyissä sinänsä mitään vikaa ole. Saavat muuten kelvata edelleenkin, mutta isännänhuoneeseen etsin koko ajan käsinsolmittuja punaisia mattoja. Käytettyinä ja edullisesti. Vielä ei ole tullut vastaan tai sitten ovat menneet naps nenän edestä. Itämaiset matot taitavat olla tällä hetkellä muotia minkä huomaa kysynnässä. Kerrankin toivon että menisi äkkiä pois muodista niin saisin minäkin punaiset mattoni.

Uutta vanhoilla mausteilla

Sali on jäänyt meillä aika vähälle käytölle. Onhan se talon päähuone ja olohuone mutta ei siellä tule pahemmin oleskeltua. Ennemmin viihdymme isännänhuoneessa liki takkatulta. Salin pönttöuuni vaikka on iso, ei se riitä lämmittämään isoa huonetta. Sähköpattereita taas en halua pitää päällä kuin pakollisen verran.

Viikonloppuna teimme saliin ison huonekalujen vaihdoksen. Rakas raitasohvamme (klik) sai lähteä uuteen kotiin. Hyvin sohva meitä palveli, peräti 16 vuotta. Ja silti oli vielä täysin ehjä. Tosin ikä näkyi kankaissa. Saliin jäi enää pieni sohvakalusto, nyt pärjäämme sillä.

 Pieni sohvakalusto tuli meille äidiltäni, hän ei siitä enää pitänyt. Minä taas pidän vaikka kuosi voisi olla toisen tyylinen. Mutta ehjää kangasta en raaski vielä verhoiluttaa uusiksi.

 Kunnostamani puusohva vaihtoi nurkkaa ja on nyt salin ulkonurkassa. Miehen mummolta saatu koivutaulu pääsee nyt paremmin esiin kuin peräkammarin oven takana.

 Pietarilaisen kaluston pöytää ei pitänyt tuoda vielä sisälle, vaan sielläpä se jo näyttää salissa olevan. Tuoleista kaksi pääsi ympärille mutta ei niille parane istua. Satulavyöt antavat muikeasti periksi.

 Senkki ja taulu siirtyivät puusohvan paikalle. Vielä harkitsen kaappikellon siirtämistä senkin vasemmalle puolelle hirsiseinää vasten. Peräkamarin ovea pidetään yleensä kiinni (tai teini pitää) niin kello tulisi siinä esiin ovesta huolimatta. Rukki on mummoni äidin vanha.

 Keltasiniraidallisen sohvan lähteminen rauhoitti salin ilmettä paljon. Vaikka pietarilainen pöytä kaksine tuoleineen tuli jo saliin, on sen väritys tilaan sopivampi. Musta kalusto on kuin yhtä melkein mustan puusohvan kanssa.

Salin huonekalut alkavat olla juuri niin tummia kuin haluankin. Ruokapöytä tuoleineen on koivun väriset. Haaveissa on saada tilalle iso ja vanha tumma kalusto, mutta sellaiset maksavat ihan liian paljon. Koivuisen kaluston voisin toki hioa ja petsata tummaksi, mutta se taas on aivan mahdottoman iso urakka. Joten tyydyn nykyiseen. Pikkasen minulla on isoa löhösohvaamme ikävä, mutta luulen tottuvani nykyiseen järjestykseen nopeasti. Kelpaa sali minulle näinkin. Eikä tilaan tullut varsinaisesti mitään uutta, pyöritin sopan uusiksi vanhoilla mausteilla, huonekaluilla ja tauluilla jotka meillä jo oli.

Estetiikka unohtuu -29 asteessa

Tänä talvena ei olla hifistelty sievillä puunkantokoreilla, tai tasamittaan sahatuilla toistensa klooneksi uskotuilla koivuklapeilla. Ihan sama mitä puuta sisälle kantaa, kunhan puuta on. Kantovälineissä on siirrytty siihen vaihtoehtoon joka on helpoin ja kevyin.

 Tupaa koristaa joka päivä Ikean siniset kassit ja harmaat muuttolaatikot. Ei, emme ole muuttamassa, ovatpahan vain täynnä polttopuuta. Sitä kuluu, kun joka päivä on tulet jokaisessa tulisijassa.

 Tänään kannoin liiteristä sisätiloihin neljä kassillista koivua avotakkaan, kaksi erää pientä puuta puuhellaa varten ja neljä laatikollista havupuuta muiden uunien täytteeksi. Ihan vain siksi että olen laiska enkä jaksa herätä lauantaiaamuna seitsemältä puun kantoon. Toin kerralla viikonlopun puut sisään. Mittari näyttää aina vain -29 astetta, nyt lämmittelen takan ääressä ja vieressä on kuppi kuumaa teetä.

 Rumien puunkantovälineiden vastapainoksi on oltava kaunista. Vein salista joulukukat kompostiin ja ostin tilalle tulppaaneja. Raikasta valkoista ja keväistä pinkkiä. Tuli heti parempi mieli ja usko siihen ettei tämä jääkausi ole kuin hetkellinen. Ellei sitten lopu puut liiteristä liian aikaisin.

Eteisen pöydälle laitoin pesuvadin ja vesikannun tilalle kesällä pihamullista löytyneitä pulloja ja lasiesineitä. Osa on vanhempia löydöksiä, mutta kaikki kuitenkin ehjänä Arvilan pihasta esiin kaivettuja. Alla oleva liina on mummoni jäämistöstä, taitaa olla jopa mummon itsensä tekemä.

Kunhan vähän lämpenen, on taas mentävä pihalle. Jostain kumman syystä tuhkaämpäri on taas laitoja myöten täynnä ja lintulauta kenottaa siihen malliin että se kaipaa täytettä. Kotitöitä riittää.

Soppakulho

Viimeisetkin joulun rippeet alkaa olla pois riivittyinä vaikka kuvissa peilistä vielä heijastuu kuusi koristeineen. Arki on alkanut, alennusmyynneissä ei ole vielä juostu mutta sitä on luvassa ensi viikolla. Kasvavat poikalapset tarvitsevat taas kerran uutta vaatetta.

Ennen joulua sain äidiltä lahjan, soppakulhon. Kulho on ostettu kuulemma joskus huutokaupasta mutta ei sille ole koskaan ollut äidilläni kunnon paikkaa. Nyt sitä oli aika luopua.

 Onneksi äiti tiesi tyttärensä pitävän kulhosta. Kulho päätyi toistaiseksi esille salin peilisenkin päälle.

 Yritin etsiä kulhosta lisää tietoja mutta netissä tuntui olevan tosi vähän. Saman sarjan astioista en löytänyt kuin muutaman hassun kuvan. Yhdessä niistä sanottiin kuvion nimeksi Riviera, suunnittelijaksi Raija Uosikkinen ja ajankohdaksi 1960-luku. Molemmat pitänee paikkaansa, kuvio on ihan selvästi Uosikkisen tyyliä.

 Äiti kun puhui kulhosta niin ajattelin heti että siitä saa oivan kukkaruukun, mutta kun näin kulhon lähes virhettömän kunnon, tulin toisiin ajatuksiin. Ei tätä saa pilata mullalla ja vedellä. Olkoot ihan vaan koristeena tai kuivien asioiden kanssa tekemisissä.

Lopuksi on ihan pakko laittaa kuvaa Otto-kissasta. Johtajalle on tuottanut kova pakkanen suuria vaikeuksia. Ulos tekee mieli, mutta viiksikarvat inhosta väristen käännytään ovelta takaisin kun kylmä lyö vastaan. Sisällä ei tahdo oikein paikka löytyä. Yhden kerran päiväunet tuli salin sohvalla. Eipä siihen enää muita mahdukaan, Otto näyttää kuinka pitkäksi yksi ainoa kissa voi venyä. Minulle tuo oli tilaisuus päästä masukarvoja pöllyttämään. Täpläkuvio meni ihan sekaisin mutta Otto vain kehräsi tyytyväisenä huomiosta.