Inspiroivaa

Kun taivaalta pilkahtaa pienikin murunen aurinkoa, on olo ihan toinen verrattuna viime päivien sumuisiin säihin. Tuntuu kuin sumussa olisi koko keho sumussa, aivot paikoilleen jämähtäneenä. Aurinko inspiroi, ja saa haukkaamaan happea keuhkojen täydeltä. Talvinen ja tyystin lumeton puutarha näyttää jopa kauniilta kun siihen paistaa aurinko.

 Vaikka lumikin olisi minulle ok, niin kyllä vaan tykkään tästä lumettomasta talvesta. Säilyy tuntuma omaan maahan kun sitä voi tarkastella ja suunnitella ilman että valkoinen höttö peittää kaiken.

 Pari ideaa on jo kummunnut auringon kajossa siitä mitä puutarhassa tehdään ensi kesänä. Arboretum ainakin saa suuren perennaistutuksen, ja luumulehtoon tulee lisää luumuja. Yrttimaatakin tekisi mieli laajentaa.

 Talon edustalle kaipaan jotain lisää siitäkin huolimatta että sen minusta pitää olla tietyllä lailla avara. Kesällä tosin näyttää erilaiselta kun isossa syreenissä ja koivikossa talon takana on lehdet. Nyt olotila on kuin alastomalla.

Sain sekä Villa Idurista, että Sekasortoa blogista haasteen, kumpikin heistä kertoi blogini olevan yksi niistä blogeista jotka inspiroivat heitä. Kiitos kunniasta, on mukava tietää että blogista on inspiraatioksi muille. Nyt on tietysti aika laittaa haaste eteenpäin, ja tällä kertaa sen teenkin.  Ehdokkaita olisi vaikka kuinka paljon, mutta toinen loistaa mahtavilla puutarhavinkeillään, ja ennen kaikkea niitä ymmärtää tällainen tumpelo aloittelijakin.

Saila ja Puutarhapalsta, olette kunniaosoituksenne ansainneet. Sailan kuvista jos mistä saa puutarhaan inspiraatiota. Eikä siinä sivussa ole ollenkaan hullumpaa seurata kissojen Ransu ja Musti eloa. Ja saattaa oman osansa olla sillä, että Saila remontoi kunnioituksella Saaripalstan vanhaa taloa.

Toiseksi inspiraation lähteeksi mainitsen Johanna blogista Jovelan talopäiväkirja. Mahtavia ideoita, vanhojen esineiden kierrätystä, vanhaa kunnioittavaa remonttia ja ihania hetkiä paljussa. Tällä hetkellä blogissa eletään ison surun äärellä, mutta silti blogi antaa lukijalleen paljon.

Nyt minä lähden inspiroitumaan uimahalliin nuorempien poikien kanssa. Ei huvittaisi, mutta on se tästä sohvalta itsensä kiskaistava ja pulahdettava aina niin kylmään halliveteen. Hyrrrr...

Vuosi mummina

Aika tasan vuosi sitten minusta tuli mummi kun maailmaan syntyi pienenpieni poika. Ja nyt hetken päästä, poikanen täyttää jo vuoden. Viikonloppuna juhlitaan, ja mummi sai kunniatehtävän leipoa kakun. Vähän jännittää, mutta eiköhän kakku aikaan saada vaikka täyte on sellaista jota en ole koskaan tehnyt.

En voi sanoa, että mummius mullisti täysin elämän, mutta tottakai se sitä muutti. Olen päässyt miltei 20 vuoden tauon jälkeen taas vauvauintiin, olen saanut hoitaa yön yli pientä vauvaa ja olen saanut nautti siitä kun pieni vilkuttaa ovella ja lähtee kotiin. Ja saanut nauttia siitä kun samainen pieni painaa päänsä mummin olkapäätä vasten ja on siinä ihan rauhassa. Kyllä ne vain on kaikki asioita joita ilman en enää voisi kuvitella elää. Vuosi on tehnyt elämästä rikkaamman ja olen saanut kokea ainutkertaisia asioita, ihan kuin aikoinaan esikoisen aikaan.

Viime viikolla oltiin mussukan kanssa kauppakeskuksessa. Tulipa samalla otettua elämän ensimmäinen selfie. Ja kukapa muu kuin mummin mussukka oli kainalossa. 

Jos aika kuluu yhtä nopeaan kun enimmäinen vuosi mummina, niin ei mene hetki kun tämä vilpertti lähtee kouluun. Tässä iässä osaisi arvostaa hitaasti kuluvaa aikaa, mutta totuus on, että aika kuluu aina vain nopeammin. Miksiköhän?

---

Yritin saada tähän postaukseen videota jonka olen kuvannut puhelimella ja tallentanut iPhotoon. Jostain syystä bloggeri ei anna ladata videota vaan ilmoittaa latauksen virheelliseksi. Olisiko kellään lukijalla hyvää vinkkiä miten saan videon tänne blogiin?

Joulun ensimmäinen lahja

Tuntuu hullulta. Edellisessä postauksessa riemuitsin tyhjenevistä nurkista, romun pois roudaamisesta ja siistiytyneitä kaapeista. Ja olen tainnut sanoa, että pari huonekaluakin on saanut ja saa lähteä etsimään uutta kotia. Silti eilen toin miehen avustuksella kotiin jotain mitä en tarvitse, jotain mille ei suoraan ole omaa paikkaa, sellaista, että tähän se tulee.

 Mutta kun naapurista tarjottiin minulle kaappikelloa, olin myyty kellolle heti. En ole edes uskaltanut haaveilla, että talossa olisi vielä joskus kaappikello, uusi tai vanha, minkäänlainen.

 Tämä on ihan oikea kaappikello, mutta ei antiikkinen. Kello on vuodelta 1986. Se on kuitenkin tehty todella taitavasti perinteiden mukaan. 80-luvun mäntyinen lakattu pinta saa väistyä, ja tulen maalaamaan kellon vaalean harmaaksi, ehkä samalla maalilla kuin tuon viereisen vaatekaapin. Kukkakoristeet on hienot, ne taas haluaisin ehdottomasti säästää. En kuitenkaan usko että osaan maalata kaapin ilman että on pakko maalata kukat umpeen. Sitä varten kuvasin kukat heti mahdollisimman tarkkaan ja yritän maalata ne uudestaan pintakäsittelyn jälkeen.

Alimmassa kuvassa näkyy palanen Kaapo-koirasta joka oli saada sätkyn kun kannoimme kellon sunnuntaina kotiin. Kelloa piti haukkua ja vahdata turvallisen välimatkan päästä. Muristakin hiukan piti moiselle kapineelle. Tänään on ollut jo kellon kaveria ja pystyy nukkumaan sen läheisyydessä. 

Eilen testattiin heti miten kello toimii. Kyllä se lyö ja siinä on kauniin heleä ääni, mutta täysin emme osanneet asettaa sitä oikeaan aikaan. Siihen paneudutaan tarkemmin sitten kun kello on maalattu ja löytänyt salista hyvän paikan. Sen puusohvan kaveriksi josta on maalinpoisto edelleen kesken. Into työskennellä kohmeisin sormin pakkasessa lopahti heti alkuunsa. Päätin sohvan siirtyvän seuraavaksi entisöintikurssin materiaaliksi, lämpimiin sisätiloihin.