Ei tullut farkkua eikä villaa

Jossain vaiheessa suunnittelin tuvan sohvan peitoksi farkkukankaista peittoa. Tai sitten villakankaasta ommeltua pakaranlämmitintä. Tuvan remontti muutti materiaalivalintoja ja lopulta tulikin jotain ihan muuta.

Uuden peiton värit ovat tapetista, tilkut ovat osin siskon häälahjapeiton ylijäämää ja osin kaappien kätköistä.

Mitään en ostanut.

En edes vanua ja nauhoja.

Uusi peitto kun on ommeltu suoraan vanhan sinisen päälle.

Miksipä heittää vanha ja toimiva pois vain siksi, että on väärää väriä.

Oli vielä suhteellisen ehjäkin,

eikä pienet virheet haittaa nurjalla puolella.

 Nyt jos valitsisin kankaita, jättäisin vihreät kokonaan pois ja tekisin peiton vain ruskeasävyisistä tilkuista.

Mutta kelpaa tämä näinkin.

Kulutustavaraa kun on, niin jossain vaiheessa on taas tehtävä uusi ja kirjavuus peittää tahrat hyvin.

 Sohvalla on yksi suurkuluttaja, Iines-kissa.

Sohvan selkänojassa on vielä juuri Iineksen kokoinen väli jossa voi olla kuin piilossa.

Piilo on oivallinen paikka tarkastella lintulaudalla vierailevia lintuja.

Ihmeen pitkään pentu jaksaakin siivekkäitä kytätä vaikka lasia lähemmäksi ei pääse.

Sohvan peitto oli taas hetken pois paikoiltaan pesua varten.

Heti muistui mieleen miksi se siinä sohvalla on.

Aamulla puusohvan pinta tuntui ilman peittoa jääkylmältä ja kovalta.

Pientä arjen luksusta kylmiin aamuihin tuvassa = peitto puusohvalla.

keski-ikä, se on se keski-ikä

Peilipiparkakut

Täähän on jo perinne!

Eikö olekin, kun kerran peilissä roikkui piparikoristeet jo viime vuonna.

Ja taas ne killuu siellä.

Piparit on kyllä uudet, vanhat taitaa olla jo maan multaa.

Nauhatkin on uudet, en löytänyt viime vuoden ruudullisia mistään ja muutenkin tykkäsin, että nyt ei väreillä juhlita. Tupaan sitten punaruudullista nauhaa salinkin edestä.

 Piparit on tehty ensin pyöreällä muotilla joka on oikeasti tarkoitettu pannulle pyöreän kananmunan paistoa varten. Minä tosiaan käytän sitä piparimuottina. Keskustan tähti on oikeasti Prismasta juuri ostettu uusi muotti, malliltaan lumihiutale. Harmi kun niitä oli vain ihan pieniä, isompi olisi ollut parempi mutta saahan niitä netistä.

 Nauhat on liimattu kuumaliimalla suoraan pipareihin, näitä kun ei syödä ollenkaan. Sen verta meillä tulee pölyä ja muuta, että koristeet menee suosiolla roskiin joulun jälkeen. Tänään tein 3kg lisää taikinaa, joten eiköhän niitä piparkakkuja syömiseenkin riitä.

Tähän saan varmaan kertoa, että hoikemman olon yksi välitavoite on saavutettu.

Kihla- ja vihkisormukset mahtuvat taas sormeen,

mahtuminen tapahtui -14 kilon kohdalla.

Tässä kohtaa lienee saa taas olla luvallisesti vähän ylpeä itsestään, ja toivoa ettei vanha allergia estä sormusten käyttöä nyt kun niitä on taas koon puolesta mahdollista pitää.

Ja ehkä haukkaan kaiken kunniaksi palan tai kaksi piparitaikinaa.

Se taikina kun on mun heikkous, ei ne leivotut lopputuotteet.

Kalliolle kukkulalle...

Jatketaan samalla kuvateemalla kuin aiemmin. Kamera on ihan ok, uusiakin kuvia voisi ottaa jos joku vain viitsisi. Täällä Arvilassa äiti on ollut viime aikoina vähän väsy. Nyt tekisi poikaa yksi viikonloppu ilman lapsia, arkipäiväkin kävisi. Tai edes puolipäivää.

Viikon päästä pääsen sentään siskolle ihan ilman lapsia.

Tai ilman ja ilman, liki täysi-ikäinen tytär lähtee mukaan mutta ei tuota nyt enää voi lapseksi laskea.

Siskon lapset taas on ihan eri juttu kuin omat.

Sitten siihen kalliolle.

Joskus joku pyysi minua kertomaan salaojasysteemeistämme.

En muista olenko koskaan niistä kirjoittanut, jos olen, niin pahoittelen toistoa.

Koko salaojahomma on tässä talossa hyvin yksinkertainen.

Niitä ei ole, eikä tule.

Ja ennen kuin joku kauhistuu, niin otsikko jo paljastaa syyn.

Arvila on rakennettu kiviperustalle, reilulle rossipohjalle suoraan kalliolle.

Jotensakin näin:

 Talo on saatu rakennettua vieläpä niin, että kallio viettää joka suunnasta talosta pois päin. Kovimmillakaan sateilla vesi ei ole noussut perustusten sisälle.

 Tälle talon itäiselle seinälle emme aio hankkia edes räystäskouruja. Vesi valuu katolta ihan nätisti sotkematta julkisivua, tippuu kalliolle ja jatkaa siitä matkaa koivikkoon.

Tuo seinä on pärjännyt näin jo 90 vuotta joten pärjää varmasti edelleen. Seinästä ei tarvitse vaihtaa edes yhtään ulkovuorauspaneelia, vain alakierto menee vaihtoon.

 Tällä hetkellä minua ärsyttää kovasti, että talo rumin seinä, etelän puoli, näkyy pihaan tulijoille ensimmäisenä. Jotain hyvää on tässä pimeässä vuodenajassa kun pitkä valoton aika peittää kaiken eikä seinien erot näy.

 Sillä onhan tuossa ja tämän kuvan seinässä aika ero.

Sanomattakin selvää, että en malta odottaa ensi kevättä ja maalaussäitä.

Etupihan puolella talon alla oleva kallio ei ole näkyvissä. Se laskee jyrkästi ja jossain kohtaa taas nousee. Salaojia tähän ei kuitenkaan uskalla laittaa jotta ne ei riko mahdollista perustuskivien pohjaa.

Maan muokkasimme mahdollisimman viettäväksi ja tälle seinustalle laitamme räystäskourut viemään vedet pois liian läheltä seinää.

Sellaiset puolipyöreät, vanhan malliset jotka maalataan talon väreillä.

Puisia emme sentään ala väsätä.