Verhoilukurssille lähtiessä sain napata mukaan uuden tuolin. Olo oli kuin olisin huijannut, ehdin keväällä jousittaa tuolin joten nyt pääsin aloittamaan helpoista hommista.
Jousien päälle laitettiin kangas. Tähän käy juuttikangaskin mutta koska minulla on ylimääräistä pellavaa niin käytän sitä, samalla hillitsen tuolien kustannuksia eli käytän materiaaleja mitä löytyy omista kaapeista. Kangas naulataan tuolin sarjoihin kiinni nupinauloilla. Naulaamisen jälkeen kangas ommellaan kiinni jousiin, siihen on oma tapa jolla työ tehdään. Kiinnittämisen jälkeen kankaaseen ommellaan lankalenkit täytettä varten. Kummasti olin unohtanut ja piti kysyä opettajalta että miten se taas tehtiinkään. Verhoilussa jokaiseen pieneenkin työvaiheeseen on pikkutarkka ohje.
Kaivoin meriheinäsäkkini esiin ja aloin täyttää lankalenkkejä. Voi kuulostaa helpolta mutta ei ole, lenkit täytetään tietyssä järjestyksessä ja on hyvä olla jonkinlainen tuntuma paljonko heinää lenkkeihin laitetaan. Vähän jouduin lisäilemään.
Kun olin jotenkuten heinän määrään tyytyväinen leikkasin juuttikankaasta sopivan palan ja asetin sen heinien päälle. Juuttikangasta kiristetään neuloilla useaan kertaan jokaiselta neljältä sivulta. Ja joka kerta tarkistetaan ettei heinissä ole koloja, jos on, ne täytetään tai pryylataan eli heinää levitetään pitkän neulan avulla kankaan alta. Lopulta olin tyytyväinen ja kiristin juuttikankaan neuloilla vielä kerran.
Seuraavaan vaiheeseen tarvitsen purjelankaa ja pitkän kaksikärkineulan. Heinä ommellaan kaikkien kankaiden läpi ja kiinnitetään tuoliin. Siitä muodostuu ompeleilla iso ja paksu kerros, kuin makkara. Ompelu on tarkkaa puuhaa, takaa ei saa mennä jousien yli ja pistot ovat tietyn pituiset. Mutta ei ollenkaan vaikeaa, mukava vaihe kunhan ei tökkäise neulalla itseensä, se on äärettömän terävä.
Ensi viikolla jatketaan, sitten on syysloman aika.
Perhearkea maaseudun rauhassa peltojen ja metsien keskellä. Vanhan hirsitalon korjausta ja sisustamista, käsitöitä valmiina ja keskeneräisenä, kasvimaata ja perennoja, löytöjä kirppareilta. Tarinaa näistä aineksista kirjoittamassa viisikymppinen nainen.
torstai 12. lokakuuta 2017
tiistai 10. lokakuuta 2017
En tykkää
Syksy ei kuulu vuodenaikojen suhteen suosikkeihin. Pidän kesästä ja keväästä, talvikin menettelee jo mutta syksy ei. En pidä sysipimeästä, ikuisesta vedenpaisumuksesta, märästä, harmaasta ja maatuvan aineksen tuoksusta.
Jos jotain hyvää syksystä haluaa löytää, on olemassa värit. Ilman niitä, niin eihän tätä kestäisi.
Arboretumia on rakennettu kasvivalintojen suhteen paljon värien perusteella. Ja nimenomaan syysvärien. Mongolianvaahterassa on upea syysasu, vieressä oleva ruusuherukka on väriltään hailea mutta mongolianvaahteran vieressä se saa osansa loistosta.
Vaahtera jonka nimeä en muista, ostin Mustilasta kaksi vaahteraan ja ne menivät sekaisin. Tämä on joko puna- tai tähkävaahtera Takana pilkistää juhannusruusu pohjoisesta Savosta. Juhannusruusu on syksyisin kauniin värinen, tosin nyt sade on selkeästi haitannut sen ruskaa.
Arboretumin suurempi mongolianvaahtera on selkeästi punaisempi kuin pienempi. Jos haluat puutarhaasi syysväriä, nopeaa kasvua mutta ei mitään liian suurta niin istuta mongolianvaahtera.
Ostin syksyllä Mustilasta pienen katsuran. Myyjänä toiminut puiston työntekijä kehoitti katkaisemaan tästä parin vuoden sisällä latvan ja kasvattamaan pensaana, hänen mielestään on kauniimpi niin. En katkaissut vielä, seuraan ensin selviääkö avoimen paikan talvista. Syysväri on mukavan pehmeää hempeyttä.
Tämäkin puu on Mustilasta, mistäpä muualta. Mustila on erikoilajikkeiden ehtymätön lähde. Puu on marjaomenapuu. Puu on niin pieni ettei se ole vielä kukkinut tai tehnyt omenaa. Syysväri on tänä vuonna kiva, oikein kiva.
Olen ihastellut muiden blogeissa rusokirsikan syysväriä. Oma rusokirsikkani on pieni, sekin on muuten Mustilasta, ostin sen puolimetrisenä piiskana. Tappotalvi vei piiskan mutta juuresta nousi uusi taimi ja koska tämä on omajuurinen en voinut muuta kuin riemuita kasvun jatkumisesta. Nyt puu on parivuotias ja kokoa pensas. Tänä syksynä se on näyttänyt mihin pystyy väreiltään.
Koitetaan kestää, ei tämä sade voi koko talvea jatkua.
Jos jotain hyvää syksystä haluaa löytää, on olemassa värit. Ilman niitä, niin eihän tätä kestäisi.
Arboretumia on rakennettu kasvivalintojen suhteen paljon värien perusteella. Ja nimenomaan syysvärien. Mongolianvaahterassa on upea syysasu, vieressä oleva ruusuherukka on väriltään hailea mutta mongolianvaahteran vieressä se saa osansa loistosta.
Vaahtera jonka nimeä en muista, ostin Mustilasta kaksi vaahteraan ja ne menivät sekaisin. Tämä on joko puna- tai tähkävaahtera Takana pilkistää juhannusruusu pohjoisesta Savosta. Juhannusruusu on syksyisin kauniin värinen, tosin nyt sade on selkeästi haitannut sen ruskaa.
Arboretumin suurempi mongolianvaahtera on selkeästi punaisempi kuin pienempi. Jos haluat puutarhaasi syysväriä, nopeaa kasvua mutta ei mitään liian suurta niin istuta mongolianvaahtera.
Ostin syksyllä Mustilasta pienen katsuran. Myyjänä toiminut puiston työntekijä kehoitti katkaisemaan tästä parin vuoden sisällä latvan ja kasvattamaan pensaana, hänen mielestään on kauniimpi niin. En katkaissut vielä, seuraan ensin selviääkö avoimen paikan talvista. Syysväri on mukavan pehmeää hempeyttä.
Tämäkin puu on Mustilasta, mistäpä muualta. Mustila on erikoilajikkeiden ehtymätön lähde. Puu on marjaomenapuu. Puu on niin pieni ettei se ole vielä kukkinut tai tehnyt omenaa. Syysväri on tänä vuonna kiva, oikein kiva.
Olen ihastellut muiden blogeissa rusokirsikan syysväriä. Oma rusokirsikkani on pieni, sekin on muuten Mustilasta, ostin sen puolimetrisenä piiskana. Tappotalvi vei piiskan mutta juuresta nousi uusi taimi ja koska tämä on omajuurinen en voinut muuta kuin riemuita kasvun jatkumisesta. Nyt puu on parivuotias ja kokoa pensas. Tänä syksynä se on näyttänyt mihin pystyy väreiltään.
Koitetaan kestää, ei tämä sade voi koko talvea jatkua.
Tunnisteet:
arboretum,
hankinnat,
Mustila arboretum,
omenapuut,
puutarha 2017,
syksy
sunnuntai 8. lokakuuta 2017
Uuden opettelua
Minä, blogia kirjoittava keski-ikäinen nainen olen aina ollut hiukan varauksellinen puhelimen kaikenlaisten somesovellusten suhteen. Mutta niinhän siinä käy että jossain vaiheessa antaa periksi.
Postauksen kuvituksena on maksaruohoja joista napsin kuvia eilen. Ylimpänä iki-ihana Viron tuliainen sedum 'Frosty Morn'. Kaksiväriset lehdet ja kukat. Keskimmäisen kuvan sedum on tuntematon mutta aina yhtä ihana. Otin sen taimipäivien vaihtopisteestä. Kolmas on sedum 'Bertram Andersson', matala ja tumma lajike jonka kukat ovat hienointa purppuraa.
Ensin tuli puhelimeen WhatsApp aikuisten lasten vaatimuksesta. Ja onhan se oikeasti kätevä kun voi yhdellä viestillä välittää asiansa usealle. Miten tulinkaan toimeen ilman. Mitä seuraavaksi, no, se oli Instagram josta minut löytää tästä. Pitkään mietin millä nimimerkillä sivuni teen mutta sitten päätin että omalla nimelläni. Kun kuitenkin kaikki instassani on sellaista minkä voin nimellä esittää. Se on ikäänkuin pikaversio blogista. Blogi ei tule häviämään, pidän siitä edelleen enemmän. Tykkään kirjoittaa kokonaisia lauseita ja enemmän ajatuksia kuin instaan mahtuu. Ja lisäksi kuvaan yleensä muuten kuin puhelimen kameralla.
Mietin sitäkin laitanko tänne blogiin linkkiä instaan. Siinä se nyt kuitenkin on, onhan useat niistä instoista mitä seuraan tulleet seurattaviksi blogien kautta. Mutta hitusen rohkeutta se vaati.Postauksen kuvituksena on maksaruohoja joista napsin kuvia eilen. Ylimpänä iki-ihana Viron tuliainen sedum 'Frosty Morn'. Kaksiväriset lehdet ja kukat. Keskimmäisen kuvan sedum on tuntematon mutta aina yhtä ihana. Otin sen taimipäivien vaihtopisteestä. Kolmas on sedum 'Bertram Andersson', matala ja tumma lajike jonka kukat ovat hienointa purppuraa.
Nyt voisi sanoa että ei kahta ilman kolmatta. Mutta sen näyttää aika, tämä some-elämä riittää toistaiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
