Iines iikkulainen

On ollut mielessä tehdä Iinekselle oma muistopostaus, mutta kun mielessäni Iines ei ole ollut kuollut. Olen odotellut unta joka toisi rauhan ja osaisin surra Iinestä. Kun tähän mennessä en ole edes itkenyt kertaakaan Iineksen katoamista. Minä uskon ihmeellisiin asioihin ja alitajuntaan.

Maanantaina kun ajoin illalla kotiin entisöintikurssillä näin muutaman kilometrin päässä ennen kotitietä kahden ilveksen menevän tien yli. Ensin luulin niitä karanneiksi koiriksi, mutta kun ajoin lähemmäksi, totesin eläinten olevan ilveksiä. Upea näky kun toinen pysähtyi tielle ja katsoi suoraan minuun. Tämä on toinen kerta kun täällä asuessa näen luonnossa ilveksen.  

Maanantain ja tiistain välisenä yönä Iines tuli uneeni. Se tuli kotiin raadeltuna, huonossa kunnossa. Otin unessa kissan syliini ja halasin sitä lujaa. Vastoin tapojaan se halusi pois sylistäni ja ovesta ulos. Tajusin unessa, että Iines haluaa mennä ja tuli vain hyvästelemään minut. Laskin Iineksen ovesta ulos. Se oli kuin olisin laskenut Iineksen hengen menemään. Unessa oli kesä, juuri sellainen kaunis juhannuksen ajan kesäpäivä kuin silloin kuin Iines katosi.

Iines sai neljä kertaa pennut. Emona Iines oli maailman parhain. Se piti todella hyvää huolta pennuista, oli niiden suhteen kärsivällinen. Muistan ikuisesti miten Iines itki ensimmäisten pentujen lähtöä. Kuvassa Iines on juuri synnyttänyt viimeisen pentueensa, sen johon Alma syntyi.

Iines oli oman tiensä kulkija. Se tuli meille maalaistalosta, sellaisena puolivillinä kissanpoikasena. Ulkoilu oli Iineksen elämän parasta aikaa. Ihan viimeisinä vuosina ulkoilu ei enää talvella kiinnostanut kovinkaan paljon, pakkanen ja lumi ei ollut kivaa. Iines teki kesäisin vähän väliä 1-2 yön reissuja. Emme yhtään tiedä missä asti se kävi. Kotiin ei kuitenkaan tultu väsyneenä tai nälkäisenä. Silloin kun Kaapo-koira asui meillä, Iines seurasi mukana kun Kaapon kanssa käytiin lenkillä. Iines pysytteli vähän matkan päässä, mutta aina se seurasi uskollisesti kintereillä koko matkan.

Metsästäjänä Iineksen veroista ei toista ole. Iästään huolimatta (12 vuotta) se edelleen metsästi. Ja söi sen minkä metsästi. Pihalla kaikki aika käytettiin saaliin tarkkailuun, mieluiten jonkin kiven päältä jotta näkisi ja kuulisi hyvin. Hyvin usein osa saaliista oli jätetty oven taakse. Epäilen myös, että osa Alman saaliseläimistä oli oikeasti Iineksen.

Iines oli toisaalta myös seurallinen kissa, viihtyi ihmisen lähellä. Joka aamu se tuli keittiön puusohvalle kanssani aamupalan ajaksi. Siinä höpöteltiin ja hoidettiin päivän tärkein rapsutushetki. Se ei ujostellut vieraita, lähtipä kerran äitini auton kyydillä salaa. Onneksi äitini huomasi tilanteen ennen poistumistaan pihastamme.

Viimeisiä kuvia Iineksestä. Se oli loppuun asti leikkisin kissa minkä olen koskaan tavannut. Se jaksoi innostua olemattomasta pölypallosta salin lattialla tai sentin roskasta jonka kanssa leikki pitkään ja hartaasti. Iines oli jollain tapaa vähään tyytyväinen, ei vaatinut kovaäänisesti tai täyttänyt koko tilaa olemuksellaan. Oman tiensä kulkija kuten sanoin.

Uneni jälkeen tuli helpottunut olo, ja itku. Olen päässyt suremaan Iinestä ja antanut sen mennä. Rakas kissa, meidän oma kantaemo.

Nyt joukkoa jatkaa Jalo ja Oiva.