sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Taistelua

Pyjamapojat sai ylleen taisteluvarustuksen iskän avustuksella. "Miekkailu" on pojille kova sana ja joskus sattuu pieniä turmia ja harmituksia kun varusteet ei suojaa. Eskarilaisella on päällään vanhat rullaluistelusuojat. Kuopuksen ehdoton asu on lippis, työhanskat ja äidin tekemä työkaluvyö vyötäröllä. Näillä varusteilla on kuulemma hyvä taistella.Sitten pientä purnausta yhdenlaisesta taistelusta. Kyläkoulumme ei enää ole välittömän lakkautusuhan alla, mutta esikoululaiset siirtyvät vähyytensä takia kirkonkylään. Samalla koulusta tulee kaksiopettajainen. Harmittavaa sekin, sillä oppilaita on syksyllä kuitenkin vielä n. 40 kappaletta.
Yksi asia kuitenkin harmittaa ja ihmetyttää vielä enemmän. Kyläläisilllä on hirveä huoli kylän koulun säilymisestä ja kylän elinvoimaisuudesta, mutta. Mitä sen eteen tehdään? Myydäänkö tontteja? Siis oikeita tontteja, eikä sitä joutomaata joka ei sovellu mihinkään. Raaskitaanko luopua järvimaisemista? No entä ne tyhjinä seisovat talot? Tai ne joissa käydään kerran kesässä muistelemssa miten kivaa siellä oli mummon kanssa 20 vuotta sitten? Eihän nyt niitä sovi myydä, ulkopuolisille. Annetaan mieluummin rapistua kun jokuhan voisi vaikka laittaa kuntoon ja sitten myydä pois ja saada vaikka hyötyä itselleen. Sitten vielä kehdataan ihmetellä kun ei tänne ketään muuta. No minne muuttaisi.
Ja mikä ihme on siinä, että jos joku omasta kylästä tarjoaa palveluitaan niin sitä ei käytetä. Kun vielä vaikka rikastuu se palvelun tarjoaja, eihän se sovi. Ajetaan mieluummin se 30 kilometriä kaupunkiin josta sitten ostetaan kalliilla se sama palvelu.
Joskus tekisi mieli huutaa isoon ääneen aarrrgh tuolla kylän raitilla. Vaikka ei nämä meitä niin kosketa kun se talo saatiin täältä maalta ostettua ja palveluita ei tarjota. Niin silti ymmärrän perheitä jotka muuttavat tänne, ja jo vuoden päästä pois ja vannovat ettei enää koskaan maalle. On tämä ihan oma ympäristönsä. Meille sopii omissa oloissa olo ja juorut laitamme toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toisaalta ei meitä tänne mikään sido muuta kuin lasten koulut ja ystävät. Kun kuopus lähtee kouluun tulee asuinpaikka taas mietittäväksi. Vieläkö tämä kylä tarjoaa meille sitä mitä haluamme? Koulun, puhtaan ja raikkaan ympäristön ja mukavia ihmisiä. Vai onko taas aika vaihtaa maisemaa.
Mitään ihmeellistä ei siis ole sattunut (tutut huom.), keväisin vaan muuttoinnostus nostaa aina pikkaisen päätään. Tänä vuonna hiukan enemmän. Rakastamme kotia ja omaa mäkeämme. Meille tämä on idylli kaikesta pikkupaikkakuntalaisuudesta huolimatta.

11 kommenttia:

  1. Heh-heh, meillä päin vähän samanlaista menoa... tontteja ja taloja tosin myydään, jos joku ostais vaan, mutta juoruilu ja kateus on aikamoista..

    VastaaPoista
  2. Voi tuli niin haikea olo, kun katselin poikiesi kuvia....nyyh...He ovat, kuin omat poikani pienenä. Meidän pojilla on ikäeroa 4 vuotta ja pienempi halusi aina olla yhtä hyvä ja nopea kuin isompi veljensä:) Yhdessä he myös miekkailivat ja pelasivat sisällä mm. sählyä. Voi kuinka sitä lämmöllä muistelen...nauti ihanista pojistasi täysin siemauksin, ei aikaakaan, kun he lähtevät maailmaan <3

    VastaaPoista
  3. Sen kun keksis miten maaseutu säilyis elinvoimaisena.. Itse olen koko aikuiselämäni kaivannut takaisin maalle, ja onneksi nyt on tuo oma rappiotila hankittu!

    VastaaPoista
  4. Mannukka: Mä vähän arvelinkin ettei olla ainuita jolla samankaltaisia kokemuksia :D
    No täytyy sanoa, ettei täällä kaikki ole sellaisia ja tonttejakin on myyty.
    MaMMeli: Olen kiitollinen että olen saanut olla kotona näiden nuorempien kanssa. Se lapsuus on lyhyt kuten sanoit eikä sitä saa koskaan takaisin.
    Niina: Asukkaillahan se säilyisi jo pitkälle. Toisaalta sitä maallemuuttoa jarruttaa päättäjätaho. Hankaloitetaan rakennuslupia jne.

    VastaaPoista
  5. Meilläkin miekkailu on vahvasti esillä, isompi vaan ei aina muista, ettei se vastassa miekkaileva kaksivuotias ole niin taitava vielä. Itku on tämän tästä. Mutta kivaa se tuntuu olevan, ja niiiiin poikien juttu kuin olla ja voi.

    Minä muuttaisin kiljuen maalle, mutta miehellä on sellainen ammatti, että sitä ei tosta vaan maalta käsin harjoiteta. Niimpä me kökitään täällä melkein maalla, Espoossa ;) Hyvien bussiyhteyksien varrella ja niin ees päin. Ja tuo koulu on kyllä tärkeä asia, sillä mielin mekin katseltiin uutta kotia, että koulu olisi lähellä ja turvallisen kävelymatkan päässä. Että ymmärrän jos siellä maalla ei aina niin mukavaa olekaan =)

    VastaaPoista
  6. Taitaa olla samalainen tarina myös näillä savolaisilla pikkukylillä...

    Oman kylän palveluita ei voi käyttää, saattaa tosiaan vaikka naapuri rikastua. Suureen äänen vouhkataan, muttei olla itse valmiita tekemään mitään yleisen hyödyn eteen.

    Tosiaankin välillä, että AAARGH! :)

    VastaaPoista
  7. Hansu: Hankalaa on meilläkin välillä miehen työt kun kausittain suurin osa on pääkaupunkiseudulla. Tietää pitkää päivää ja öitä pois kotoa. Kaikkea ei voi saada :)

    Siiri: Lohdullista vaikka ei niin kivaa että muilla samaa. Juuri tuo ääneen vouhkaaminen...

    VastaaPoista
  8. Samaa täälläkin, taloja ja tontteja ei myydä, no korkeintaan sukulaisille... nyt kyllä kunnan taholta yritetään kovasti parannusta tähän, eli ovat heränneet näihin kyseisiin ongelmiin. Toivottavasti en itse tärmää haaveissani tähän ongelmaan. Ja oman kylän palveluja käytetään (ne vain muista syistä lähtee kylältä esim. eläkkeelle ja asema loppui kun Neste lopetti myynnin koko kunnassa) ja naapureilta saa hyviä vinkkejä, siitä kuka kylällä on hyvä työssään... kaivurimies löytyi meille näin. Ikävää juoruilua ei vielä olla havaittu...

    VastaaPoista
  9. Kirsi: Täällä vissiin sukulaisia kyräillään eniten :D
    Juoruilu ei onneksi ole kamalan pahaa, tai sitten se ohittaa mun korvat jo ihan tottuneesti.

    VastaaPoista
  10. Täällä meilläkin on sama homma koulun kanssa, tosin vielä ei siirretä sieltä lapsia kaupunkiin. Huh!

    Juoruja liikkuu tälläkin mutten niistä piittaa, pitäähän ihmisillä olla jotain tekemistä, hih ;D Koirat haukkuu ja karavaani kulkee, niin se on pakko vaan ajatella.

    Itse kaipaan välillä kaupunkiin (ei se tosin ole kuin 8km päässä) mutta toisaalta en olis ehkä sittenkään valmis vaihtamaan tätä naapurin kanssa kytistelyyn, koirien hihnassa pitämiseen ja lasten kanssa kädenvääntöön kotiintuloajoista (vaikka kai sekin on edessä kun tuosta kasvavat...)

    VastaaPoista
  11. Sissi: Kyllä mullakin tulee kaupunkiin kaipuun hetkiä. Menevät kyllä nopeasti ohi kun muistaa sen tiiviin asumisen :D
    Kotiintuloajoista ei olla vielä kiistelty, kyyti kun on aina vanhempien takana ja ainut keino päästä kotiin.

    VastaaPoista

Kiitos kommenteista :)