Synttärit

 Tämä blogini on hippusta vaille teini-ikäinen, 12-vuotias. Ihana päiväkirja jonka aiempiin vaiheisiiin palaan säännöllisesti, etsimään kuvaa tai tarkistamaan jotain tietoa. Blogi on mahdollistanut tutustumisen paljon laajemmin ihmisiin ja puutarhoihin kuin ilman blogia olisi ollut mahdollisuutta. Olen saanut kokea vuorovaikutusta, iloa ja onnea teidän lukijoiden ja kanssabloggaajien kanssa. Osan kanssa olen tavannut livenä, osan en, silti koen teidän kaikki yhdellä tapaa ystävikseni. Ja koska ystävästä on mukava tietää jotain, niin saatte blogin synttäreiden kunniaksi pienen päivityksen itsestäni.

Täytän tänä vuonna 50 vuotta. Puoli vuosisataa. En koe siitä mitään kriisiä, iän karttumista kun ei voi välttää. Hiukset saa harmaantua ja rypyt kertyä. Haaveilen taas vuorotteluvapaasta ja uudesta opiskelujaksosta. Nuorin lapsi on rippikouluikäinen, vanhin lähentelee kolmekymppisiään. Lapsenlapsia on kaksi, mummin mussukka ja mummin kirppunen, vakiovieraita täällä Arvilan talossa. Miehen kanssa on seikkailtu yhteistä elämää jo yli 31 vuotta. Mukana kehräävät myös kissat Iines, Iineksen tytär Alma ja Alman poika Jalo. Tämä talomme Arvila on ostettu 2005 koko loppuelämän projektiksi, pakopaikaksi kaupungin hälinästä ja loputtomaksi vapaa-ajan harrasteleiriksi.

Arvilan päärakennus, syreenejä ja se ainoa kukkapenkki talon ostokesänä.

Ja koska tämä on nykyisin pääosin puutarhablogi, kerron elämänkaareni puutarhaihmisenä. Kuvat ovat aina ennen ja jälkeen-kuvia täältä Arvilasta. Ensimmäinen kosketukseni omaan pihaan oli ensimmäinen omakotitalomme 1990-luvulla. Uusi, itse rakennettu talo ja tasainen savipohjainen tontti entisellä pellolla. kaksi pientä lasta, työtä ja opiskelua joten puutarha oli vielä sivuseikka. Ennen talon myymistä taisin ehtiä istuttaa nurmikon lisäksi raparperin ja pari marjapuskaa.

Tilanne noin kymmenen vuotta myöhemmin. Talo maalattu, syreenit siirretty ja kukkapenkki uusittu.

Seuraava koti oli vanha osuuskauppa, rakennettu jossain 1940-luvulla ja muutettu asunnoksi 1970-luvulla. Vanha piha omenapuineen mutta ei oikein muuta, edelliset asukkaat olivat olleet vuokralaiset ja he veivät kasvinsa mukanaan, kuopat kyllä jäivät. Aloittelin puutarhan laittoa mutta varsinainen puutarhakärpänen ei vielä iskenyt. Oli taas ne pienet lapset ja muut kiireet elämässä. Tai sitten tuhannen neliön piha ja puutarha oli liian pieni.

Luumulehdon lähtölaukaisu.

Sitten päätimme ostaa Arvilan. No ei tässä sen helpommalla päässyt, puutarha oli villiintynyt pieni alue jossa nokkosen seassa kasvoi ränsistyneitä marjapensaita ja lähes villiintynyttä vadelmaa. Yksi kukkapenkki oli täynnä rikkaruohoja ja kaikkialla kasvoi vitsaukseksi saakka syreeniä. Ensimmäiset vuoden keskityttiin tänne syntyneeseen kuopukseen ja muihin lapsiin, talon remontointiin ja paikkaan tutustumiseen.

Ja tilannetta muutama vuosi myöhemmin.

Sitten lapset kasvoivat, omaa aikaa oli enemmän ja annoin puutarhalle pikkusormen todeten nyt, että molemmat kädet on luovutettu kyynärpäätä myöten. Ensin pelastettiin vadelmat nokkosilta, kohennettiin marjapensaita ja alettiin tehdä "nurmikosta" nurmikkoa. Syreenejä siirrettiin ja jopa hävitettiin. Virheitäkin tuli tehtyä, aloittelijan mokia. Nyt virheet ovat kauniisti vain mielen muutoksia.

Juuri istutettu luumupuu Laatokan helmi ja vielä joutomaana olevaa kivimuurin paikkaa.

Sitten löysin blogit ja puutarhablogit, löysin matkat Viroon Türiin ja kaikki Suomen ihanat puutarhamyymälät. Löysin vertaistukea, onnistumisia ja opin sinnikkyyttä enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana. Huomasin tykkääväni kitkemisestä, uuden suunnittelusta. Huomasin rakastavani puutarhan fyysistä puolta ja nauttivani sen esteettisyydestä. Puutarha on oma luomukseni, hallitsen ja päätän siitä vaikka luonnonvoimille en mitään voi. Tajusin, että puutarhassa on rajan vain tontin rajat, yhtäkkiä ei enää riittänyt muutama marjapuska ja yksi koristeomenapuu.

Kasvanut luumupuu, joutomaan tilalle tullut kivimuuri ja rivi pallohortensioita.

Puutarhasta on kasvanut kasvuaikaan kaiken ajan vievä harrastus. Eikä se minusta ole hassumpaa. Puutarhassa tulee liikettä, raitista ilmaa ja tervettä verenpainetta. Joka kevät saa uuden mahdollisuuuden, voi lähes rajattomasti suunnitella, tehdä tai jättää tekemättä. Se tunne kun on onnistuneesti venyttänyt kasvuvyöhykkeiden rajoja äärimmilleen, siirtänyt pionin onnistuneesti tai saanut ensimmäiset oman maan viinirypäleet. Kokisin olevani paljon köyhempi ilman kaikkia näitä kokemuksia.

Sukloholistina voin lisätä diagnooseihini uuden sanan, puutarha-addikti. Se taitaa kuvastaa minua tällä hetkellä parhaiten.