Ennen ja jälkeen, ulkovuoraus ja lasikuisti

Tätä hetkeä on odotettu. On kärsitty kolme vuodenkiertoa, kolmen kesän paahteet ja sateet. Vieläkään ei voi sanoa, että viimeistä listaa myöten on valmista, sillä ei ole. Ensi kesään, siihen neljänteen, jäi vielä muutama pienin pieni homman hyväkäs, mutta oikeastaan on ihan hyväkin että ne asiat saavat vielä päässä muhia, kuten lasikuistin ikkunakarmien sävy.

Tässä se on, rakas kotimme, Arvila. Uudessa maalissa, mutta muuten entinen. Kahdeksan vuotta sitten, talon ostohetkellä ajattelimme, että ulkovuorauksesta joudutaan uusimaan vähintään puolet, kaikki listat tehdään uusiksi ja talon maalaa ja raaputtaa yhdessä kesässä. Arvatkaa kuinka pieleen meni. Ihan täysin pieleen! On uusittu vain muutamia paneleita ja listoja, mutta uusiksi menikin koko alatippalista. Raaputukseen ja maalamiseen hupeni kolme kesää. Lasikuisti tuli kuitenkin korjattua ikkunoita ja ylös tunkkaamista myöten siinä samalla. Ja kuistista jouduimme vaihtamaan kaikki ikkunan alapuoliset panelit.

Kärsimykseksenne, ne ennen-kuvat.

Ja kuten tämän jälkeen tulevista kuvista huomaa, on muutama syreenipuskakin saanut kyytiä. Kaikki pensaat kuitenkin säästettiin ja vain siirrettiin toiseen kohtaan pihaa.

Mukavan avaraa, eikä enää auringon haalistamaa keltaista. Alapohjan tuuletus toimii paljon paremmin kun joka kissanluukun edessä ei ole pensasta tai kahta.

 Lasikuisti näyttää sivusta hassun vinolta vielä korjaamisen jälkeenkin, mutta päättelimme, että kuisti on rakennettu ennen vatupassien aikakautta, tai sitten koko laite oli silloiselta kirvesmieheltä hukassa. Tai sitten on nautittu liikaa miestä väkevämpää koko työmaan ajan.

 Komeasti se talo kalliollaan seisoo. Ikinä ei tarvitse pelätä tämän rakennuksen kanssa perustusten vajoamista.

 Eipä uskoisi jos ei tietäisi, että lasikuistin ikkunan alapuolella olevat panelit ovat uutta, ja yläpuolella olevat vanhaa. Niin samanlaista helmiponttia löysimme uutena kuin vain on mahdollista löytää valmistuotteena.

 Ikkunoiden karmit loistaa vielä synkän ruskeina, uuden maalin saavat ensi kesänä. Mietteissä on maalata ne samalla tummalla sävyllä kuin ulko-ovet. Silloin vaaleat ikkunat tulisivat paremmin esiin ja niiden välisen peitelistankin voisi laittaa tummaksi.

 Kauniit paripeiliovet löytyi paneloinnin alta. Alkuperäiset nämä ovet eivät ole, mutta osattiin sitä tehdä peiliovia myös 1970-luvulla jolta ovet ovat. Ovien päälle soviteltiin aitasta löytynyttä alkuperäistä ikkunaa, mutta ikäväksemme se ei tuohon mahdu. Oven karmit ylettää ikkunankin karmeiksi ja joutuisimme tuhoamaan koko paketin  jos haluaisimme tuohon sen alkuperäisen ikkunan. Nyt tyydymme maalaamaan tuon ruskean uudemman ikkunan vaalean harmaaksi.

 Kodinhoitohuoneen ovi vasemmassa reunassa on räävin näköinen, onhan se nykyajan ovi. Tuosta kun aika jättää, niin lupaan, että aukkoon tulee edes vähän vanhaa muistuttava ovi, ja sellainen jonka voi maalata. Mutta nyt tuntuu haaskaukselta vaihtaa toimivaa ovea pois vain siksi että se näyttää väärältä. Tuo tilapäiseksi tehty piskuinen terassi tehdään uusiksi kunhan jaksetaan, portaat ei kestä enää kovin montaa talvea ja onhan sekin yhtä ruma kuin ovi.

 Iso urakka, mutta jokainen maalipisara oli siihen vuodatetun hikitipan arvoinen. Onhan tämä kuin eri talo kun maali ei hilseile, listat ovat kunnossa, lasikuisti on nostettu häpeällisestä notkostaan, sen ikkunat on kunnostettu ja kaikki rikkinäiset lasit vaihdettu uuteen.

Ja koska jokainen remonttia tehnyt tietää, että yksi remontti johtaa toiseen ja kolmanteen, niin arvatkaapa mikä on se tämän tarinan kolmas. Se on tuo katto. Ihan pakko juttu maalata katto mahdollisimman pian. Laikukas vihreä oli ihan varmasti kiva väri keltaisen kanssa 1970-luvulla, mutta nyt vuonna 2013 siniharmaa ulkovuoraus tarvitsee kumppanikseen graffitinharmaan katon.

Mietteitä mummiudesta 42-vuotiaana

Uskokaa tai älkää, mutta minua jännittää joka kerta kun sanon suustani sanat, minusta tulee mummi. Vaikka sillä ei ole väliä miten vastapuoli asiaan reagoi, niin silti vatsassa tuntuu pieniä jännityksen oireita. Ehkä syy on siinä, että olen asiasta innoissani, mutta kiinnostaako se intoni muita? Saako tässä iässä olla haltioissaan siitä että tulee mummiksi? Kun joku toinen on tulossa vasta äidiksi tai isäksi. Sanoohan jo vanha sananlaskukin, että se jolla onni on, se onnen kätkeköön.

En usko että mummiuteen on olemassa yhtä oikeaa ikää. Jos saa oman lapsen nuorena, niin todennäköisyys sille, että on nuori isovanhempi, on aika suuri. Oma äitini oli samanikäinen kuin minä tullessaan isovanhemmaksi, ja hänen äitinsä suht samaa ikää. Ja siihen aikaan nainen sai vielä monesti omankin lapsen samoina vuosina kun tuli isovanhemmaksi. Eikä se nykyaikanakaan mahdotonta ole.

 Vielä hetkiä sitten olin varma, että minusta ainakaan ei tule hössöttävää mummia. Lapsenlapselle ei ole aikaa vielä pitkään aikaan. Ja nyt kun on se elämän tositilanne edessä, että mummia ollaan kohta, niin ajattelen ihan toisin. Tervetuloa mummilaan ihan koska vain. Mikä tunne kun voi yhdessä käsi kädessä sen pienen ihmisen kanssa ihastella luonnon ihmeitä, kuunnella syksyisin näitä tunnista toiseen kaakattavia hanhiparvia jotka liitelevevät pään yllä lepopaikkaa hakien.

 Vaikka se pieni lapsenlapsi on vasta mielikuvissa, niin silti koen olevani hyvin etuoikeutettu, siunattu yhdellä maailman suurimmalla ihmeellä. Niillä pienillä käsillä ja jaloilla jotka ovat minun oman lapseni jatkoa ollen myös omaa vertani. Voiko lapsenlapseen rakastua jo ennen sen syntymää?

 Tyttärelleni kuuluu asiassa iso kiitos. Olen saanut hössöttää, hankkia pienelle kaikkea tarpeellista ja vähemmän tarpeellista, ihan hupsuakin. Olen päässyt mukaan valitsemaan vaunuja, olen saanut jääkaapin kylkeen ihkaoman ultrakuvan, olen saanut koskea raskausvatsaa. Pieniä asioita, mutta joilla valtava merkitys tulevalle mummille.

Ja nyt tässä pitää jaksaa odotella vielä kuukausia ennen kuin pääsen tervehtimään tulokasta, nuuhkaisemaan vauvan tuoksua ja sanomaan, hei, tässä on sinun mummisi. Kuivin silmin siitä on turha selvitä.

Kaapo

Koiran onnea, unet kenkien päällä. Kirsussa omien ihmisten tuoksut.

Voiko enää onnellisempi olla?

Kuvat Kaapon omistaja.

Tahmea loppu

Tänään vietin piiiitkästä aikaa vapaapäivän jolle ei ollut mitään ennalta suunniteltua tekemistä. Aika harvinainen tilanne, sillä en muista milloin viimeksi olisin saanut sellaisesta päivästä nauttia. Yleensä vapaapäivilläni tapaan ystäviä, käyn kampaajalla, vanhempainvarteissa tai muilla asioilla eli olen pois kotoa.

Aamulla söin aamupalani rauhassa jonka jälkeen alkoi syksyn ensimmäisten tulien viritys talon uuneihin. Sää ulkona ei houkutellut ulkohommiin ja nostamaan kasvimaalta viimeisiä porkkanoita. Ei hätää, sisälläkin riittää puuhaa. Poikien huone on kaivannut jo pitkään lelu- ja vaatetilanteen päivitystä. Ja siinä kuulkaas päivä menikin, aivan täysin. Kävin kaikki lelut ja tavarat läpi, ja sama vaatteiden kanssa. Roinaa yksi säkki suoraan roskiin, ja yksi kierrätykseen. Vaatteet kirpparipinoon. Ja löytyipähän samalla kasa Pez-hahmoja joita kinutaan kauppareissuilla lisää, kun kotona ei kuulemma ole yhtään. Ähäkutti, eipä onnistu enää.

 Siinä lomassa leivoin suklaakakun joka on imelyydessään ja tahmeudessaan vailla vertaa. Linkki ohjeeseen löytyy tästä kun selaat postausta vähän alemmaksi. Vähän sovelsin ja siksi oma versioni on tässä:

1pkt suklaakakkuainesta

100g voita

1 iso tai 2 pientä munaa

tarvittaessa 1-2 tl kylmää vettä tai kahvia. 

Sekoita kaikki keskenään ja painele tahmainen taikina leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuuan pohjalle.

Murenna päälle n. 50g tummaa suklaata ja n. 50g valkoista suklaata tai käytä valmiita hippuja.

Sekoita hyvin keskenään tölkki makeutettua kongensoitua maitoa, 120g tuorejuustoa (jos tekisin kakun uudestaan, laittaisin sen koko paketin tuorejuustoa eli 200g) ja 0,5 tl vaniljasokeria. Kaada kakun päälle. Paista 175 asteessa n. 30 minuuttia. Tarjoile kylmänä, minusta tämä saattaisi olla parasta levättyään yön yli jääkaapissa.

Tahmean verkaiseen vapaapäivän täydellinen lopetus oli pala tahmaistakin tahmeampaa suklaakakkua ja muki teetä. Tätä todellakin riitti se yksi pala.

Lopuksi vielä iso kiitos alemman postauksen kommenteista ja onnitteluista.

Pieni uutinen

On asia jonka haluan jakaa teidän kanssanne lukijani, joku on sen saattanut tietääkin. Jo senkin takia asian paljastan, että tuo kyseinen pieni ihme tulee varmasti muuttamaan tämän blogin kirjoituksia ja tekee sinne ainakin yhden kategorian lisää.

Viime toukokuussa sain uutisen joka vei vähän kuin jalat alta. Ensin ajattelin ei, ei, ei ja ei. Tässä iässä, ei! Mies ei ollut ihan yhtä järkyttynyt vaan suhtautui asiaan miehisellä tyyneydellä, se mitä ei voi muuttaa, siihen sopeudutaan. No näinhän se menee, ja siihen on nyt sopeuduttu. Tällä hetkellä fiilis on innostuneen odottava.

Taloon on alkanut hiipiä kaikanlaista pientä ja suurta jota on viimeksi tarvittu seitsemän vuotta sitten. On kirpparilta löytynyt soiva kana.

 On siskolta palautuneet 10 vuotta vanhat Emmaljungat jotka ovat kunnoltaan kuin uudet. Kaunis vanha äitiyspakkauksen makuupussi löytyi kirpparilta. Sitä ei ole taidettu käyttää koskaan.

 Navetan ylisiltä on kaivettu esiin minun 42-vuotias pinnasänkyni. Uutta maalia pintaan ja taas kelpaa tulevalle käyttäjälle.

Tosin tuo tuleva käyttäjä ei asu Arvilassa, mutta tarvitaanhan kuvien tavaroita täälläkin, sillä minusta on tulossa 

mummi

Joulukuussa jos kaikki sujuu hyvin, löytyy talosta kolme enoa, mummi ja pappa.

 Olen asiasta aivan innoissani. Hurahtanut ihan täysillä. Että senkin takia pakko kertoa teille, pääsen vihdoin esittelemään kirpparilöytöjä vauva-tavaroiden saralta.

Viikonloppuna

hellitään kyläilemään saatua Kaapoa.

 Täytetään uusittu liiteri talven polttopuilla.

 Onnitellaan 10-vuotta täyttävää keskimmäistä poikaa.

 Ja sovitellaan putsaamisen jälkeen lasikuistin ikkunoita paikoilleen.

Puutarhatöitäkin olisi, mutta kovin sateiselta näyttää.

Ei syksyä ilman omenapaita

Liityn minäkin niiden blogien joukkoon jotka julkaisevat syksyllä sen pakollisen omenapiirakkaohjeen. Tämä omenapai nyt vaan on niin hyvää, että suosittelen kokeilemaan.

Tällä kertaa jouduin vähän soveltamaan koska jääkaapissa ei ollutkaa kermaa. Vaihdoin tilalle purkin ranskankermaa ja hyvää tuli.

 omenapai (ikivanha Valion ohje)
150g  pehmeää voita
3dl vehnäjauhoja
2rkl sokeria
2rkl vettä
Sekoita keskenään, taputtele 2/3 taikinasta pyöreän vuuan pohjalle ja reunoille. Laita loput taikinasta jääkaappiin.

 4 omenaa (n. 600g)
kanelia
250g maitorahkaa
2 kananmunaa
1dl kuohukermaa (ja siis ranskankermakin käy)
1,5 dl sokeria
1 rkl vaniljasokeria
Kuori ja lohko omenat, asettele lohkot pohjataikinan päälle. Ripottele kanelia päälle oman maun mukaan. Sekoita rahka, munat, sokerit ja kerma ja kaada omenoiden päälle. Kauli lopputaikina jauhotetulla pöydällä kanneksi ja nosta täytteen päälle. Painele reunat tiiviisti kiinni esim. haarukalla. Voitele kananmunalla ja pistele muutama reikä kanteen. Paista kiertoilmalla 175 asteessa 30-40 minuuttia.

Tästä omenapiirakasta tulee aina mieleen Aku Ankan piirakat joita Mummo Ankka leipoo. Niissä kun on aina kansi päällä. Hyvää oli, vain vaniljajäätelö puuttui!

Punastuva neito ja lajitoverinsa

Syksyllä ei pitäisi mennä edes ruokakauppaan kun ihan perusliiteristä saa toinen toistaa viettelevämpiä tulppaanin sipuleita. Ja sitten yhden hurupään on pakko ostaa, ihan pakko.

 Väriä vaihtava Antoinette oli ihan pakko saada HongKongin sipulihyllystä, Angeliqueta menin hakemaan, mutta nehän oli tietenkin jo tyystin loppu.

 Silver Parrot löytyi Prismasta, Shirley ja Blushing Lady Lidlistä. Kaikki syötävän ihanan värisiä.

Ja eikös Citymarketin tarjouslehdessä ollut juuri niitä Angelique-tulppaaneja kun olin nämä hankkinut...

Happoja, lumipalloja ja tuoksua

Siinä kolme uutta kasvia jotka pääsivät tänään arboretumin multiin. Lumipalloheisi ja pihajasmike tulivat ostettuina taimina taimikaupan alennusmyynnistä, happomarja on ihan omasta pihasta.

Happomarja onkin hauska juttu. Olen tyystin unohtanut että meillä kasvaa sellaista. No, paikka on huonoin mahdollinen niille. Varjoinen, kuiva ja köyhä maa, isot kuuset ja koivut ympärillä. Syysvärityskin jää onnettoman vihreäksi puuttuvan auringon takia. Ihan retuperällä olevia pensaita.

 Aamulla otin lapion kouraan ja kaivoin kaksi kolmesta happomarjasta pois. Suurin pensas jäi vielä, sillä se vaatii vähän järeämpää kaivuuta. Arboretumissa näille olisi hyvä paikka, kuohkeaa maata ja koko päivän paistavaa aurinkoa. Oksasaksilla katkoin kuivat oksat pois, keväällä katsotaan tarvitseeko pensaat leikata kokonaan alas. Ainakin minulla happomarja on kestänyt alasleikkuunkin.

 Nyt koska kotiloita löytyy omilta mailtakin, ja ihan tästä arboretumista saakka, uskallan hankkia taimia vapaammin ja sellaisiltakin taimitarhoilta joissa kotiloita on. Lumipalloheisi ja jasmike onkin olleet haaveissa jo pitkään.

 Taimet paikoillaan puiden seurana. Vähän hassua, että pensaat ovat suurempia kuin arboretumin puut, mutta eiköhän 10 vuoden päästä tilanne ole toinen. Tai ainakin 20 vuoden. Eipä tämä ole mitään hätähousun hommaan.

 Happomarjan ja lumipalloheiden on tarkoitus kasvaa vuosien myötä yhteinäiseksi alueeksi, nyt välissä on vielä nurmikkoa. Heisi on ikäänkuin tausta tumman liilana kasvavalle happomarjalle. Mielikuvissani ainakin onnistunut istutus.

 Lopuksi vielä kokonaiskuvaa, arboretumin alue on nurmialue pihatien oikealla puolella. Vasemman puolen nurmialueella kasvaa yksi tammi, mutta nurmialueen takana oleva pöheikkö raivataan sekin arboretumille. Kunhan taas saadaan järeämpää konetta pihaan. Ja sinne tarvitaan lisämaatakin, sitä on toiveissa saada kylälle kaivettavan vesi- ja viemärilinjaston oheistuotteena.

Happomarjan lajikkeesta en osaa sanoa muuta kuin että tekee keltaisen pienen kukan, ja auringossa väri on tummanpunainen tai liila. Taimia jäi nimittäin yksi yli, ja jos joku sellaisen haluaa, niin saa tulla noutamaan ihan ilmaiseksi. Kaupan päälle saa perennan siemeniä. Happomarjan iästäkään en osaa sanoa, sitä kasvoi täällä jo silloin 8 vuotta sitten kun tilan hankimme. Juurien paksuudesta päätellen on jo aika vanhaa kantaa. Ja happomarja on kaivettu ylös sellaisesta osasta pihaa jossa kotiloita ei ole, jos joku kotiloton sen haluaapi.

Seuraava projekti

Luulen, että teistä lukijoista vain ne jotka ovat joutuneet kittaamaan tuskaan saakka vanhoja ikkunoita, voivat tietää miten onnellinen olen, ettei minun tarvitse enää tänä syksynä raahata yhden ainuttakaan ikkunaa entisöintikurssille. Kaksi vuotta käytin ikkunoihin, ja tämän loppukesän ja nyt saa ikkunat olla. On aika alkaa lyhentää navetan ylisille säilöttyjä vuoroaan kiltisti odottaneita huonekaluja.

Tällä hetkellä työn alla on ollut tuvan ruokapöydän yksi tuoli joka jäi kesken muutama vuosi sitten. Tuolit löysin aikoinaan vitosella kierrätyskeskuksesta, niistä on tehty postaus ihan blogin alkuaikoina. Sittemmin olen pyörtänyt päätökseni maalata kaikki tuolit uudestaan, korjaan ainoastaan sen jossa liimaukset on pettäneet.

Tuolin jälkeen käsittelyyni pääsee Arvilan alkuperäistä kalustoa oleva klahvipöytä. Pöytä on ollut meillä käytössäkin vähän siellä sun täällä, mutta korjausta se silti vaatii.

 Nykyisen punaisen värin alla on erittäin kaunis tumma pinta. Jos on tuuria, lähtee punainen pois niin hellästi että alkuperäisen pinnan saa esille sellaisenaan.

 Pöydästä puuttuu se itse klahvi ja sivusta laatikko. En ihan usko, että osaan tehdä itse uutta laatikkoa, mutta voisihan sitä opetalla joskus jotain uuttakin maalaamisen ja maalin rapsuttelun lisäksi.

 Ja puuttuu pöydästä puolet kansilevystäkin. Kovia on joutunut pöytäreppana kestämään. Ollut ties mikä varaston pöytä tai sorvin alunen.

 Samalla kun kuvasin pöytäreppanani, kuvasin nämä lakatut tammituolit jotka isäni fiksusti toi minulle eikä heittänyt pois. Ovat ihan ehdottomasti kunnostamisen väärtit. Toisen tuolin pohjassa on polttoleima HYKS. Hetken mietin, että mikäs huonekalutehdas se semmoinen hyks on, kunnes tajusin, että tuolit ovatkin todennäköisesti vanhat sairaalan tuolit. Helsingin Yliopistollinen KeskusSairaala.

 Samalla silmäilin, että ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen ei tarvitse ostaa yhtään huonekalua entisöintikurssia varten. Tavaraa on yliset pullollaan. Aina naulakosta tuvan kaappiin.

Arkeologiset kaivaukset, osa 2.

Alkuviikon kiireiden jälkeen on aikaa esitellä viikonlopun maasta ylös nostetut aarteet. Kolikkoa lukuunottamatta kaikki ovat liiterin ympäriltä esiin tulleita. Tämän vuoden osalta aarteiden metsästys onkin tässä, lisää pääsen tekemään vasta kun huussi (Laurakaisa ole huoletta, saranat on tulossa teille) on viety loppusijoituskohteeseensa, ja sen takana olevat risukot raivattu. Risukossa muhii jonkinlainen suurempikin vanhojen rautaesineiden kaatopaikka ja sen penkomista odotan innolla. Tässä jo maistiaisia, mitä lie koukkuja.

Näiden isojen koukkujen käyttötarkoitus olisi mukava tietää. Vasen taitaa olla jo teollista tuotantoa, mutta oikeanpuoleisesta voisin vannoa, että se on sepän takoma koukku pitimineen. Koukku saakin mennä hetkeksi lillumaan sitruunahappoon ruosteenpoistoon, ja sen jälkeen laitan koukun jonnekin esille. On nimittäin hienompi kuin mitä kuva antaa olettaa.

 Ehjä XZ-shampoopullo on ihan helmi. Vähän se oli löydettäessä rutussa mutta sain oikenemaan. Tietääkö teistä kukaan miltä ajalta pullo on? Sisältö sinne on mahtunut ehkä noin 1,5dl.

 Vanha mopon rekisterikilpi oli hauska yllätys. Mopoa ei enää ole, mutta onhan tässäkin sitä jotain.

 Ja sokerina pohjalla kolikko jonka löysin kukkapenkistä sitä kitkiessäni. Tämä on just sitä mukavaa yllätyksellisyyttä mitä vanhoissa nurkissa asuessa on. Pyykkikallion kukkapenkki on moneen kertaan myllätty ja kitketty, ja silti sieltä nousee vielä tämmöinenkin aarre esiin. Kolikko ei ole pieni, halkaisija on 3cm, joten ihme ettei ole osunut hyppysiini jo aiemmin. Pienen googletuksen jälkeen selvisi, että tällä kolikolla on jopa vähän arvoakin. Tosin ei nyt hirmuisesti tässä kunnossa. Eikä sillä ole merkitystä, tämä talletetaan salin arkkuun muiden kaltaistensa aarteiden sekaan.

Ja löytyi niitä posliinisirpaleitakin taas aika kasa, mutta niistä ei sen enempää, kaikkia en edes säästänyt. Lasinpalasista puhumattakaan.

Toukokuussa, eilen ja tänään

Liiterin korjaa ja säästä-remontti alkaa olla loppusuoralla. Muutamia pikkujuttuja on kesken, mutta en malta olla laittamatta jo vähän kuvia.

Ensimmäisessä kuvassa liiteri viime toukokuussa. Katto vuotaa ja on länässä, perustukset hautautuneet ympäröivään maahan ja seinät lahonneet. Huussikin vielä kyljessä kiinni.

 Eilen oltiin tässä pisteessä. Etuosassa komeilee uusi vuorilaudoitus ja ovi. Koko rakennusta on nostettu n. 20cm ylöspäin.

 Itäpäädyn ja takaseinän laudoitus todettiin riittävän terveeksi joten se säästettiin paria lautaa lukuunottamatta. Tänä aamuna seinät vielä raaputettiin irtomaalista ja alareunan levät hangattiin pois.

 Huussin puolella meni lautoja enemmän vaihtoon. Huussi oli kiinni tuossa maalaamattomassa kohdassa. Siitä päättelimme, että liiteri ja huussi ovat samanikäiset, tai ainakin yhtäaikaa maalatut. Tämä seinä on maalattu aidolla punamullalla kun muut oli maalattu jollain lateksipohjaisella maalilla.

 Ja tässä liiteri tänään. Huopakatto lähes valmis, vain rimojen peitekaistaleet puuttuu ja harjan pala.

 Ja onhan tuo uudessa maalissakin. Maalin kohdalla mentiin helpointa tietä ja ostettiin punamultamaali valmiina. Nyt ei ollut aikaa alkaa keitellä maalia itse ilman aiempaa kokemusta. Ihan hyvältä kyllä vaikutti valmiskin maali. Helppo maalata ja peittävä jo ekalla kerralla.

 Nurkkiin laitetaan vielä valkoiset listat ja tuohon yläkolmion ja seinän väliin myös. Tässäkin kohtaa aiomme selvitä helpolla, ja käytämme valkoisena maalina talon vaaleanharmaata sävyä kaste koska sitä maalia on jo valmiina omissa nurkissa. Koepalan mukaan kaste näytti nurkissa oikein hyvältä ja jopa paremmalta kuin puhdas valkoinen.

 Liiterin korjaamisen jälkeen saunarakennus näyttää kovin nuhruiselta. Se on to do-listalla, mutta vasta aitan jälkeen. Saunan kanssa joudumme muutenkin tekemään enemmän töitä ja miettimään mikä kannattaa ja mikä ei. Rakennus on toiselta puolelta useammalta hirsikerralta täysin mätä, hirret on maalattu lateksimaalilla ja katto on ihan entinen korjaushuovan alla.

Seuraava iso työ on saada tulevan talven polttopuut liiteriin, noin 40 kuutiota puuta. Eiköhän tässä ehditä ennen pakkasia jos syksy näin upeana jatkuu.