Astiat on käyttöä varten

ja jos hajoaa, niin sitten hajoaa.

Nyt päästiin sitten kokeilemaan käytännössä tuon sanontani paikkaansa pitävyys. Minä kun käytän kaikkia meidän vanhoja astioita, on ne sitten Arabiaa tai vastaavaa suomalaiselle pyhää keittiöesineistöä. Eilen päätin tekaista iltapalaksi kevyen pinaattifetajuustopiirakan. Ja sen kerran kun teen piirakan (onnistuneesti!) ilman minkäänlaista ohjetta ja vieläpä ekstrana, että kaikkia aineksia on kaapissa, niin eikös vuokani mallia Ali sano sopimuksen irti. Ja vieläpä perin metkalla tavalla.

Aluksi kaikki sujui hyvin, ja uunista nostettiin esiin täydellinen piirakka.

 Vuokaa on käytetty meillä piirakoiden paistamiseen jo kymmenen vuotta. Ja sitä varten se on olemassakin, uunipadan kuva pohjassa, siis täysin uununkestävää tavaraa. Eilinen kerta ei sitten ollutkaan enää uuninkestävä.

 Vuoka olikin siististi kolmessa osassa. Kaksi lähes täydellisen identtistä lohkeamaa, eikä mitään pieniä.

 Vaikka vuoka on vanha, niin ajattelin silti tiedustella valmistajalta, mikä saa vuuan hajoamaan tuolla tavoin ilman kolausta tai muunlaista väkivaltaa. Tämän yksilön liimaan takaisin ja otan muuhun käyttöön.

Mutta jo eilen päätin, että jossain kohtaa saan uuden samanlaisen vuuan. Mun piirakoita ei voi paistaa ilman Alia ja sen täydellisen ihanaa kuviointia. Ja sitä paitsi, haluan pinaattifetajuustopiirakkaa lisää, ilman pelkoa höysteenä olevista posliininsiruista. Tuolle piirakalle kävi niin, että siitä syötiin puolet ennen kuin huomasin vuuan olevan halki. Onneksi ei ollut rahinaa hampaissa.